lauantai 22. maaliskuuta 2025

Onko teitä leikattu aikaisemmin?


 

Kun menee lääkäriin ja antaa tutkia itsensä, kysytään kaikenlaista. Yksi kysymys koskee aikaisempia sairauksia ja leikkauksia. 

 

Sitten, kun yrittää kertoa seikkaperäisesti, miten kaikki oikein meni, ne eivät ehdikään kuunnella. Minäpäs kerron kaiken tässä, voivat sitten lukea. 

 

Kuulun suuriin ikäluokkiin eli niihin, joita on aina ollut liikaa. Menin kouluun ja pääsin aika pian iltavuoroon, kun Nokialla Aseman koulussa oli vain kaksi luokkahuonetta ja kaksi opettajaa, mutta lapsia aivan liikaa. Oli siellä myös Narisen täti, joka jakoi meille puurot ja vellit ja keitot koulutalon keskiosan pienestä keittiöstä. Kiva täti. Voileivät piti olla kotoa ja pieni ruokaliina, joka asetettiin pulpetin kannelle.

 

Huusseja oli pihan perällä monta, viisi reikää pojille ja viisi tytöille, erilliset ovet. 

Aseman koulu on purettu aikoja sitten, huussitkin. 




Kurkku tuli vähän väliä kipeäksi. Angiinaa oli ollut jo ennen koulun alkua, sitä hoiti kunnanlääkäri Matiskainen ja määräsi pistoksia, joita Kölhin täti kävi antamassa. Kölhin täti tuli polkupyörällä Valkoisen talon pihaan, harmaa mekko liehuen, valkoinen esiliina edessä, valkoinen tärkätty hilkka harmaiden kutrien somisteena. Miten se hilkka saattoi pysyä paikoillaan siinä vauhdissa? Penisilliiniä ruiskuun ja ruiske mukulan pyllyyn, sitten vauhdilla seuraavan potilaan luo. Kölhin täti oli sangen jäntevä ja kulmikas. 

 

Kun koulu alkoi, angiinat jatkuivat. Tuli pientä ja isompaa poissaoloa eikä kukaan tykännyt. Naapurin täti toi joskus suklaanappeja ja muita herkkuja, en parantunut, mutta hemmottelusta sai hyvän mielen. 

 

Äiti hermostui kipuiluun ja niin mentiin Äidin kanssa Kaupunkiin, yksityislääkärin vastaanotolle. Hieno lääkäri käski avata suun, valaisi taskulampulla ja totesi: nielurisat, pitää leikata, maksaa niin ja niin paljon. Äiti napsautti käsilaukkunsa lukon kiinni, kiitti ja totesi, että me harkitsemme asiaa. Äitien piti olla tarkkoja, että saatiin rahat ja ruokavarat riittämään. 

 

Kun päästiin Paunun linja-autoon, saatiin hetki istua rauhassa. 

-       Se leikkaus olisi maksanut yhtä paljon kuin sinulla on säästössä polkupyörää varten, äiti selitti. 

-       Haluatko sinä sen polkupyörän? 

Halusin. Olin koko vuoden kiikuttanut pennosia kouluun ja saanut liimamerkkejä säästökirjaan, Kahilan pankissa merkit muuttuivat merkinnöiksi pankkikirjaan ja sitten, vähän myöhemmin punaiseksi polkupyöräksi. Isä taisi vähän auttaa polkupyörän ostossa. 



Jotenkin se sitten meni niin, että kun kansakoulun ensimmäinen luokka oli suoritettu ja kaikki poissaolopäivät laskettu, äiti otti minut polkupyörän tarakalle ja vei Kauppalan sairaalaan.  Tohtori Juusela otti vastaan valkoisessa, valoisassa toimenpidehuoneessa, ikkunan ääressä.  Sain varmaan jonkinlaisen puudutuksen ja käskyn odottaa. Oliko minulla sairaalan paita päällä vai omat vaatteet, sitä en muista. Huoneessa oli valkopukuinen hoitaja, jolla oli hiuksillaan tärkätty hilkka. Valkoisuus oli jotakin niin epätodellista, etten osannut kovin paljon edes pelätä. 

 

Me asuimme aseman takana, Kutomon Valkoisessa talossa ja kun meiltä lähdettiin Kauppalaan, oli aina mentävä ratapihan yli. Aamuisin, kun mentiin Aseman kouluun, oli varottava isoja tavarajunia. Ne seisoivat paikallaan, mutta juuri kun satuit kohdalle, vaunut saattoivat liikahtaa, välillä niitä järjesteltiin. Oli siksi aina oltava varovainen ja katsottava tarkkaan, etteivät junat liikkuneet. Aikuiset kiipeilivät vaunujen välistä, mutta lapsilla ei ollut siihen lupaa, oli kierrettävä, vaikka miten pitkä juna oli edessä.  

 

Päiväsaikaan junia oli vähemmän ja me pääsimme helposti aseman toiselle puolelle ja risteyksen yli Souranderintielle.  Risteyksessä oli Yhdyspankki ja toiselle puolelle risteystä tuli Voiman tavaratalo ja ravintola.  Siinä lähellä oli vanha puutalo, jossa oli kampaamo ja naisten vaatekauppa. Siitä vaatekaupasta ostettiin minulle palkinnoksi ruusumekko, kun olin päässyt oppikouluun.  Mäen korkeimmalla kohdalla oli kaunis valkoinen talo, ylilääkärin virka-asunto.

Alempana Souranderintien varrella oli kumitehtaan lastentarha, jossa Aune oli töissä. Aune oli Martan ja Eemelin tytär. Sitten Nilkkilinna – tai ainakin aika pian sen jälkeen siihen tuli tehtaan toimihenkilöiden kerrostalo, vihreä ja neljäkerroksinen. Sen oikea nimi ei ollut Nilkkilinna, mutta muistiko sitä kukaan? 

 

Toisella puolella tietä oli sairaala ja kulkutautisairaala. Olin sairastunut tulirokkoon ja joutunut potemaan muutaman päivän ajan kulkutautisairaalassa. Pahinta siinä sairaalareissussa oli, että äiti toi minulle Aku Ankkoja luettavaksi, mutta kun lähdettiin pois sairaalasta, niitä Akuja ei saanutkaan mukaan. Niissä oli basiliskoja ja vaikka mitä, mutta silti toiset lapset saivat niitä lukea. 

 

Sairaalan alapuolella oli Kerhola, kumitehtaan juhlatalo, jonne pääsi joskus konserttiin tai muihin tapahtumiin, hieno paikka.  

 

Sairaalan toimenpidehuoneessa minun piti istua korkealla tuolilla, avata suu ja katsella, kuinka tohtori Juusela kiskoi suustani kaksi veristä palleroa, ne olivat kai ne nielurisat. Hoitaja, olisiko se ollut Fonni, ylihoitaja, katseli vierestä, varmisti, että pysyin paikoillani. Sitten minut vietiin toiselle puolen sairaalan eteisaulaa, sairashuoneeseen, jossa oli monta vuodetta ja monta lasta. Sain sängyn läheltä ovea ja viereisessä sängyssä oli pieni mukava tyttö. Juttelimme tyttöjen juttuja ja naapurini kertoi asuvansa Taivalkunnassa, minä, että koti oli Kutomon takana. Tyttö yritti selittää, missä Taivalkunta on, mutta kyllä kai se oli melkein maailman toisella puolella, sinne olisi niin pitkä matka. 

 

Illalla hoitaja tarkasti lapsilauman ja käski nukkumaan. Pula-ajan lapset osasivat totella. Aamulla äiti tuli ja kun olin juonut mehua, sain pukea omat vaatteet ja lähteä äidin kanssa kotiin. Talutettiin pyörää mäkeä ylös ja ajettiin sitten aseman kautta kotiin. 

 

Ensin piti syödä varovaisesti kaikkea pehmeää ja viileää, ettei haava aukeaisi. Yhtenä päivänä, kun äiti oli töissä, pihistin kaapista sokerikorppuja ja olin syömässä niitä, kun äiti palasi. 

-       Jos kerran voi syödä sokerikorppuja, voi kai syödä jo muutakin ja silloin on terve ja voi viettää kesälomaa.

 

Kun Hannu tuli veljiensä kanssa Valkoisen talon pihalle leikkimään, minun piti kertoa sairaalasta ja leikkauksesta. Hannu oli pettynyt, kun kuuli, että minua kuljetettiin polkupyörän tarakalla. Kovalla äänellä uliseva ambulanssi olisi Hannun mielestä ollut paljon hienompi kulkuneuvo. 

 

Niin että semmoinen se oli. Ensimmäinen leikkaukseni, joka tehtiin, kun olin täyttänyt kahdeksan. Angiina on pysynyt siitä pitäen poissa. 

 

Jos kysyvät, minä annan niiden lukea koko tämän jutun. 

Eihän se nyt niin pitkä ollut? 



Tämän kertomuksen Kauppala on Nokia, lapsuudenmaisemani. 

Nielurisat leikattiin 1957.  

Kuvilla ei ole mitään yhteyttä tapahtumiin, mutta ajattelin, että ne ovat kauniita. 



tiistai 4. helmikuuta 2025

Lehteilyä


Vaahteranlehtiä ei voi tilata, ne saa ilokseen, kun on se aika. 

 

Minun pitää kertoa teille tämä nyt heti!  

Tuoreena uutisena! 

 

Tuore uutinen kerrotaan yhä useammin sähköisessä mediassa. 

 

Aikakauslehtisuhteeni on alkanut Aku Ankasta ja myöhemmin vanhemmilta kinutusta Suosikista. Opiskelijana ja työuran alussa en raaskinut tilata enkä halunnut kutsua aikavarkaita elämääni. 

 

Työvuosina sain vapaakappaleita. Joskus lehtiä lähti lukemattomina roskiin, jotain luin ja käsityölehdet talletin. Käsityölehtiä talletan edelleenkin, niitä muutamia, joita, vaikka yhä harvemmin, vielä ostan. 

 

Eläkevuosina tilasin joitakin lehtiä – niitä, joita olin ennenkin lukenut. 

Nyt olen lopettanut molemmat aikakauslehden tilaukset, jotka minulla vielä oli.  

Pari sanomalehteä tulee, mutta vain sähköisinä. Sanomalehti on tuoretavaraa. 

 

Eläkeläisenä minulla on vaihtoehtoja. Voin tilata kalliita vuosikertoja ja tinkiä muusta. Voin tilata supertarjousjaksoja ja rahaa riittää enemmän muuhunkin. Voin ostaa irtonumeron silloin, toisen tällöin ja elämään tulee vaihtelua – ja säästöä. Voin lähteä kävelylle ja poiketa lukemaan lehdet kirjastossa. Voin tyytyä internetin uutis- ja viihdeantiin. 

 

Kuka vielä tilaa lehtiä? Kuinka paljon lehtiä tilataan? Enää en seuraa levikkitilastoja, enkä edes tiedä, mistä löytäisin niitä. 

 

En tiedä, onko painetun ja digiversion välillä sittenkään eroa. Digilehti katoaa jonnekin, painettu jää, mutta harvemmin siihen tulee tartuttua. Oleellista on kirjoittajan ja kuvittajan panos ja vaivannäkö. Lehdet ovat laihtuneet, haalistuneet. Vai olenko minä jo lukenut kaiken? Ennallaan ei ole enää edes hinta, se on noussut. 

 

Katsotaan, milloin ne huomaavat, etten enää ole tilaaja ja tekevät tarjouksen, jota ehkä sittenkin voi harkita.



Joskus lehdissäkin on ollut pähkinöitä. 



 Kirje lehden toimitukselle 

 

Olen ollut lehtenne kesto- ja digitilaaja. Siis jymäytettävä hölmö. 

Paperilehteä en ole onneksi edes harkinnut, sillä osoitteeseeni pe-la-su -lehdet saapuvat aikaisintaan tiistaina. Viikonlopun uutiset ja ilmoitukset ovat silloin jo vanhoja. Digilehti kulkee notkeasti kaikkialle. 

 

Se lehti, jonka aikanaan tilasin, oli kotiseutulehti ja kelvollinen lukupaketti. Paikalliset uutiset hiipuivat, kun lehti irtisanoi pätevät aluetoimittajansa. Tilalle tuli Keskisuomalainen-konsernin lehtien juttuja. Tänä vuonna niiden tilalle tuli tyhjää. Lehti kertoo keskittyvänsä paikallisiin, siis Lohjan ydinkeskustan, uutisiin. 

 

Hinta on pysynyt ennallaan, nykyiseen tarjontaan suhteutettuna se on todella kova. Kun käy lehden markkinointisivuilla, huomaa, että lehden tarjousjakso maksaa puolet perushinnasta. 

 

Lukijan on oltava itse oma äänenkannattajansa.  Jos yhdistys järjestää tapahtuman tai tilaisuuden viikonloppuna – silloin kun yleisö ehtii paikalle – pitää tiedotus, kuvaukset ja raportointi tehdä itse. Lehti ehkä antaa armon ja julkaisee. 

Toimittajia ei ole töissä kuin virka-aikana. Jos muulloin joku on, kukaan ei ’ehdi’ syrjäkylien rientoihin. Tuskin perille osaisivatkaan.

 

Kestotilausta markkinoidaan vaivattomana kanta-asiakkuutena. Ehkä niin onkin, mutta asiakas hyötyy, jos näkee vähän vaivaa. Tilaa tarjousjakson, peruuttaa tilauksen jakson lopussa ja tilaa uuden jakson ja saa yhä aneemisemman lehden. Uskollisuudesta ei tässäkään lajissa palkita. 


En ole lähettänyt tätä minnekään. Ottaa päähän huomata olevansa hölmö. 


perjantai 31. tammikuuta 2025

Toivon pilkahdus Prahan sumuisilta kujilta

Kaarlen silta, maamerkki vanhassa kuvassa

 

Katselen televisiota yhä vähemmän. Olen nähnyt aika monta Mantovania ja Kamerakierrosta ja Tarvaa ja Jatkoaikaa ja kyllä, minulla ei ole niistä yhtäkään yhtään ikävä. Entiset mustavalkoiset ajat ovat entisiä. 

 

Olen katsonut sarjoja. Ensin innostuen, sitten, no joo, sitten pettyneenä ja sitten itselleni kiukkuisena, kun en muka ole ymmärtänyt tehdä omalla ajallani mitään fiksumpaa. Vaikka eihän aina jaksaisi olla fiksu. 

 

Ohitan sujuvasti Teho-osastot, Kovat lait, Morset, Ketut ja muut sarjasuosikit. Ne, joita on aina katsottu ja joiden takia lintsattiin harrastuksista. Forrest Gump oli elämys valkokankaalla, kutistui televisiossa, kannattaako sitä uusia toinen viikko? Puhumattakaan Indianan seikkailuista tehosteviidakoissa. 

 

Uusia suosikkeja tulee, tai ainakin ehdokkaita, siitä pitää viihdeteollisuus kiitettävästi huolen. Sarjatuotantoa pahimmillaan. Hehku sammuu yhä nopeammin. Jos joku sarja on kiinnostava, sen voi katsoa nopeasti, kaikki jaksot päivässä tai ainakin muutaman päivän aikana. Sitten, kun uusi kausi tulee, edellisestä on jo kauan, liian kauan, jännite ei kanna kuukausien yli. Kantoiko aikaisemminkaan? 

 

Uusien seikkailujen keksiminen näyttää olevan vaikeaa. Järkyttäviä ihmiskohtaloita riittää, mutta kun kaavoja toistetaan yhä uudelleen, paraskin käsikirjoittaja turtuu. Pitää keksiä uusia rikoksia ja koetella mielikuvituksen rajoja yhä uudelleen. Hyvä käsikirjoittaja siirtyy uusiin seikkailuihin eikä seuraaja saa uutta vauhtia tai uskottavuutta tarinaan. 

 

Se, mikä pätee televisioon, on totta myös kirjoissa. Pitkillä automatkoilla kuunneltiin Maria Kallion seikkailuja, niitä oli kätevä kirjastosta lainata. Sitten lohtusalmiakit alkoivat viedä tekstistä jännitteen, häiriöksi asti. Ketä oikeasti olemassa olevaa ihmistä salmiakki lohduttaa? Vuodesta toiseen?  

 

Kuinka monta kertaa vanhus voi mielensä pahoittaa? Vaikka kuinka monta, tiedän kokemuksesta. Mutta on rajansa sillä, miten monta kertaa sama asetelma huvittaa lukijaa tai kuulijaa? 

 

Älkää tehkö jatkokausia tai jatko-osia. Älkää venyttäkö vanuttako tarinoita. Keksikää uusia. 

Minä olen vanha ja kyllästyn helposti, hankala asiakas siis. 

Vaikka ettehän te edes mieti, mitä meidän vanhojen ruudulta katsotaan. 

Kunhan nyt tulin kertoneeksi. 

 

PS. Uusi saksalainen Kafka on vallan mainio sarja.  Suosittelen! 

Minulla taitaa olla Kafkan kirjat hyllyssä melkein kaikki. Kafkan tarinaa olen tutkaillut. Kafkan aikalaisia ovat olleet Werfel ja Rilke, hienot runoilijat.  


Uusi sovitus arvoituksellisen kirjoittajan elämästä on mahtava! 

 


Kafka tuli vastaan Prahassa. 



 

sunnuntai 26. tammikuuta 2025

Kolme kuvaa elämästä ja elämäkerta

 

Jokainen kirjoittaja kirjoittaa elämästä. Kuvittaa sanoillaan. 

Voiko muusta kirjoittaakaan? 

 

Yösukat, lukulasit, yövalo.

Matka toiseen elämään alkaa. 


 

Anna-Riikka Carlsonin Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä on sekä elämäkerrallinen esittely että kuvaus kahden eri-ikäisen, samanhenkisen naisen ystävyydestä. Haastatteluja, tekstien tulkintaa, kuvauksia hoitokodin arjesta, kirjoittajan elämää, uutta rakkautta ja elämän kiinnekohtia. 


 

Elämäkertakirja, melkein, suhteen kuvaus, melkein, analyysi, melkein. Mielenkiintoinen yhdistelmä, voisiko elämäkerran tehdä näin? Nostaa esiin niitä asioita, jotka taiteilijan työssä ovat tärkeitä ja kestäviä, kirjoittaa näkyviin oleellista. 

 

Eeva Kilpi on julkaissut esikoiskirjansa vuonna 1959, Noidanlukkosarja lapsuudesta. Viime vuosina hänen runojaan on julkaistu otsikolla muistikirja: Sininen, punainen ja valkoinen muistikirja vuosina 2019 ja 2021, Elämää kaikki päivät 2022 sekä muistikirjojen kokoelma Tähdet ovat alkaneet näkyä 2024.  Lasken kahteen kertaan, ennen kuin uskon, 65 vuoden ajan julkaisuja, 32 teosta, lisäksi sikermiä, paljon tekstiä, paljon lukijoita, eri kielille käännettyjä. 

 

Olen painettujen kirjojen lukija. Olen lukutaidon kansakoulussa oppinut, enkä oikein taida oppia kiltisti kuuntelemaan, ainakaan vaativaa proosaa. Eeva Kilven teksti on vaativaa, vaikka sitä sujuvuutensa ansiosta lukee helposti. Sanoihin ja ajatuksiin on pysähdyttävä, palattava, pohdittava. Juhlat jatkuivat syksyn ajan yöpöydälläni, luin luvun kerrallaan, makustelin sivuja ja välillä pitempiä jaksoja. 

 

Eeva Kilven runot rytmittävät kerrontaa.  Kokonaisuuteen valitut runot ovat kokonaan, täysillä, selkeästi mukana. Runot antavat typografialle vaihtelua ja rytmiä. Tekstisivut ovat ilmavia, niille jää tilaa myös lukijan ajatuksille. Sitaatit ja lainaukset ovat oleellinen osa kokonaisuutta. 

 


Luettu kirja on visuaalinen kokemus, hyvä kirja varsinkin. Julkaisijalla on monta mahdollisuutta elävöittää viestiä, typografialla voi olla huikea lisä elämykseen. 

 

Kirja piirtää kuvan Eeva Kilven elämän kiinnekohdista, Karjalaan jääneestä Hiitolasta, Vuoksenniskan kodista, Tapiolasta, jonne kirjailija asettui ja Piskolasta, rakkaasta kesäpaikasta, luonnon keskellä olevasta vanhasta talosta. Saariselkä on mukana niin Eeva Kilven kuin Anna-Leena Carlsoninkin takia. 

 

Kirjassa on lueteltu Eeva Kilven julkaisut, kuvaliitteitä ja monipuolinen lähdeluettelo. Taustoitus on kohdallaan. 

 


Pajtim Statovci julkaisi syksyllä neljännen kirjansa Lehmä synnyttää yöllä

Lehmä siis synnyttää tässä kirjassa, vaikka joku on jo ehtinyt viisastella, kuinka lehmä poikii. Toisessa maailmassa käsitteet ovat erilaisia, joka on lukenut, tietää. 

 

Olen koukussa. Pajtim Statovci valloitti jo esikoisellaan. Kaikki pitää saada ja lukea, vaikka lukeminen usein onkin rankkaa. Kirjoja en ole pystynyt kertaakaan ahmimaan yhdellä otoksella, tarvitsen välipäiviä, ainakin taukoja.

 

Kirjoittaako Statovci omasta elämästään? Ei, ei ainakaan kokonaan? Keksiikö hän henkilönsä? Keksii varmaan, ainakin kimeerin, muut edellisten kirjojen eläinhahmot ja tämän uusimman, lehmän. Lehmän, joka elää ahtaaseen navettaan sysättynä, mutta joka tuntuu ymmärtävän yksinäisen pojan ajatuksia. 

 

Kirjailija muokkaa aidoista hahmoista uusia, enkä tiedä, ovatko kaikki henkilöt totta, näköiskuvia tuskin kukaan.  Nimet ja henkilöllisyydet yhdistyvät, sekoittuvat, aikatasot vaihtelevat. 

 

Kosovo ei ole ollut helppo eikä itsestään selvä paikka asua. Sukujen hallitsemassa maailmassa voi tuntea vierautensa, voi tietää olevansa kiinni jossakin, joka ei olekaan niin auvoista ja ihanaa kuin luulisi. Kahden kulttuurin välillä eläminen on erilaista.  

 

Tämäkin kirja on luettu, ei kuunneltu. Pitkiä, sivun mittaisia virkkeitä, tajunnanvirtaa. Kirjeitä isälle, kursivoitua, väljästi ladottua, oikealta laidalta liehuvaa tekstiä.  Sitten taas tiheä kokemusten ja kuvausten staccato, joka alkaa painaa lukijaakin, painostaa. Kirjan visuaalinen asu on sisällön kanssa linjassa. 

 

Lehmä synnyttää yöllä ei ole helppo kirja, Pajtim Statovci onnistuu kertomaan pojan ja nuorukaisen elämästä ja ahdistuksesta jotakin todella riipaisevaa, tuskaista. Jotain sellaista, mikä varmasti leimaa kokijansa koko tuleva elämää. Joku kertoi lukeneensa kirjan kerralla, jääneensä kiinni. Jouduin jaksottamaan lukemistani, palaamaan yhä uudelleen kosovolaiseen todellisuuteen. 

 

 


Tuomas Kyrön Aleksi Suomesta odotti kauan yöpöydällä. Tiesin, että kirjassa olisi rankkaa sisältöä, mutta kuinka rankkaa, sitä en osannut arvioida. Kun vihdoin aloitin, teksti vei mukanaan. Tuomas Kyrö on loistava kirjoittaja, sen taas huomasin, mutta olisin todellakin pahoittanut mieleni, jos tämä kirja olisi toistanut edellisiä... 

 

Kirjoittajan täytyy heittäytyä. Heittäytyä kohtaloihin, elämään, uskaltaa sukeltaa vaarallisiin tilanteisiin. Tuomas Kyrö tutustui Aleksiin, vieraili rintamalla ja pääsi mukaan sotilaiden elämän ankaruuteen.

 

Kirjan kirjoittamisen aikaan Aleksi oli ammattisotilas, muukalaislegioonan ja omien puolustusvoimiemme kasvattama. Hän taistelee Ukrainassa, palaa välillä Suomeen, pohtii elämäänsä ja tulevaisuuttaan. Millaisen elämän löytää mies, joka on koko elämänsä ajan suuntautunut sotilaan uralle, taistelijaksi? Miten elämä jatkuu armeijavuosien jälkeen, kun parhainta osaamista on taistelun johtaminen? 

 

Tätä ei enää tarvitse kysyä. Tätä kirjoittaessa Aleksi on kaatunut, hänen elämänsä päättyi rintamalle.  Kirjasta tuli elämäkerta, postuumisti. 

 


Ovatko nämä kirjat elämäkertoja? Tarkasti tulkiten, eivät ehkä täysin. Elämäkerrallisia, elämäkertaan liittyviä toki. Lukukokemuksia. 

 

Muutama vuosi sitten luin loistavan kirjoittajan komeaa omaelämäkertaa. Kaikki oli sujuvaa, juohevaa ja ainutlaatuista, kunnes. Viimeisissä luvuissa kirjoittaja vihdoin alkaa saada sitä arvostusta, jota on kauan turhaan odottanut. Tunnollisesti hän raportoi kaikki mitalit, ansiomerkit, arvonimet ja muut, referoi onnittelupuheita ja omia vastapuheitaan. Jaksoin loppujaksoa muutaman sivun...  väsyin viimeisiin lukuihin. Eikä edes toimitettuja taustatietoja! 

 

Kun katsoo peiliin, tulee helposti kohentaneeksi ilmettään, suoristaneeksi ryhtiään. Tästä kulmasta minä olen komeampi... elämäkertakin on peili. 

 

Klassinen elämäkerta alkaa syntymästä ja etenee kronologisesti kuvattavansa vaiheita seuraillen korkeaan ikään tai vielä pitemmälle. Lukija voi eläytyä ja kokea päähenkilön kanssa kaikki vaiheet kipuineen ja ilon hetkineen. 

Elämäkerta voi olla kiehtova, kamala, kuiva, kiinnostava. Eikä se todellakaan ole kiinni siitä, miten on eletty. 

 

Elämä on ikuinen aihe. 

Eikä se lopu kirjoittamalla. 

Lukemalla vielä vähemmän. 

torstai 2. tammikuuta 2025

Joulukorttiblues



Pikkupöydälle on kertynyt yhä vähemmän joulukortteja. 

Määrä vähenee joka joulu. Niin vain käy. 

Kiitos jokaisesta! 

 

Otan esiin joulukortit, osoitelistan ja merkit. 

Olen valmis kirjoittamaan.

Tarvitsen vielä punakynän. 

 

Joku toteaa ylpeänä, ettei enää viitsi lähettää. 

Miten ihmeessä sinä vielä viitsit?

Eiväthän kortit ole muotia. 

Päättelen, ettei hän ehkä viitsi vastaanottaakaan. 

Ruksaan pois listalta. 

 

Joku on muuttanut uuteen kotiin, 

uuden kumppanin kainaloon. 

Ollaan yhteyksissä, somen kautta useinkin, 

mutta ei enää kirjeitse. 

Minulla ei enää ole hänelle pätevää osoitetta. 

Ruksaan yli vanhan osoitteen. 

 

Joku on muuttanut taivaan kotiin tai hoivakotiin. 

Sinne ei ole postiliikennettä.

Ruksaan yli osoitteen. 

 

Emme ole vuosiin olleet muutenkaan tekemisissä. 

Posti on heikentänyt palvelujaan ja nostanut hintoja. 

Kaikilla ei korttipeliin ole enää varaa eikä halua. 


Huomaako edes, jos jätän kortin lähettämättä? 

Piirrän osoitteen viereen kysymysmerkin. 

Jos ensi vuonna vielä yrittäisi? 

 

Rakastan joulukorttien kirjoittamista. 

Joulun alla tulee runoripuli ja 

päästäni pulppuaa wärssyjä. 

Värkkäilen kortteja ja etsin niille kuoria. 

Kortti on pieni kädenojennus.

 

Rakastan joulun satua ja sen naiivia ulottuvuutta. 

Rakastan joulun lauluja ja virsiä kirkon korkean katon alla. 


Inhoan jouluiskelmien pimpelipompelia. 

Omat wärssyni eivät silti ole yhtään sen kummempia tai hienompia. 

 

Kuuntelen, kuinka postinkantaja liikkuu rappukäytävässä. 

Odotan lupaavia rapsahduksia. 

 

Olen hoopo ja vanhanaikainen mummeli. 




keskiviikko 25. joulukuuta 2024

Joulukirkon taivaallinen valo



Valo tervehtii meitä jo ovella.  

Ajaton, ikuinen, lempeä lämmin valo. 



Entisten aikojen valo, täynnä muistoja. 


Kertomukset, jotka me saimme lahjoina, 

rakkaus, jota saimme vaalia ja tallettaa. 



Tuttu laulu, johon saamme liittyä. 

Sanat, jotka olemme oppineet. 


 

Valo elää, sen heijastus on puhdasta kultaa.


Hämärän kirkon valo, 

kertomus vielä suuremmasta valkeudesta. 




Talleta valo sydämeesi, jaksat taas kulkea. 

Talleta Joulu sieluusi, sen ilo ja lämpö pysyvät.  



Sammatin kirkossa 25.12.2024

perjantai 20. joulukuuta 2024

Joulu on lähellä

 

Correggion maalaus Adoration  (1518-20)  Uffizin galleriassa Firenzessä. 
Correggio  1489–1534. 

Suojele, enkeli

Suojele lasta 

Suojele maailmaa. 

 

Tuo rauhaa, 

Rakkauden valoa 

Lapsille maailman.  

 

Varjele, valvo 

Askeleet arat turvaa 

Lapsesi, maailman tiellä. 

 

Illan tyvenestä 

Valoon ja aamuun 

Siipien suoja anna! 



Kynttelikkö San Miniato al Monte-kirkon kryptassa, Firenze.


Sytytä kynttilä,

valo tuttu, lempeä,

näin valaisee sydäntä! 

 

Sytytä kynttilä, 

katsele liekin lämpöä

anna sen loistaa lyhdyssä! 

 

Sytytä kynttilä,

kaunein liekki elävä

kertoo: Joulu on lähellä!

 

Sytytä kynttilä, 

säihke kertoo viestiä 

Joulun juhlasta, tähdestä! 

 

Sytytä kynttilä, 

kodin ikkunan äärellä

näet, kohta Joulu on täällä! 

 

Onnellista Joulun valoa!