Kun menee lääkäriin ja antaa tutkia itsensä, kysytään kaikenlaista. Yksi kysymys koskee aikaisempia sairauksia ja leikkauksia.
Sitten, kun yrittää kertoa seikkaperäisesti, miten kaikki oikein meni, ne eivät ehdikään kuunnella. Minäpäs kerron kaiken tässä, voivat sitten lukea.
Kuulun suuriin ikäluokkiin eli niihin, joita on aina ollut liikaa. Menin kouluun ja pääsin aika pian iltavuoroon, kun Nokialla Aseman koulussa oli vain kaksi luokkahuonetta ja kaksi opettajaa, mutta lapsia aivan liikaa. Oli siellä myös Narisen täti, joka jakoi meille puurot ja vellit ja keitot koulutalon keskiosan pienestä keittiöstä. Kiva täti. Voileivät piti olla kotoa ja pieni ruokaliina, joka asetettiin pulpetin kannelle.
Huusseja oli pihan perällä monta, viisi reikää pojille ja viisi tytöille, erilliset ovet.
Aseman koulu on purettu aikoja sitten, huussitkin.
Kurkku tuli vähän väliä kipeäksi. Angiinaa oli ollut jo ennen koulun alkua, sitä hoiti kunnanlääkäri Matiskainen ja määräsi pistoksia, joita Kölhin täti kävi antamassa. Kölhin täti tuli polkupyörällä Valkoisen talon pihaan, harmaa mekko liehuen, valkoinen esiliina edessä, valkoinen tärkätty hilkka harmaiden kutrien somisteena. Miten se hilkka saattoi pysyä paikoillaan siinä vauhdissa? Penisilliiniä ruiskuun ja ruiske mukulan pyllyyn, sitten vauhdilla seuraavan potilaan luo. Kölhin täti oli sangen jäntevä ja kulmikas.
Kun koulu alkoi, angiinat jatkuivat. Tuli pientä ja isompaa poissaoloa eikä kukaan tykännyt. Naapurin täti toi joskus suklaanappeja ja muita herkkuja, en parantunut, mutta hemmottelusta sai hyvän mielen.
Äiti hermostui kipuiluun ja niin mentiin Äidin kanssa Kaupunkiin, yksityislääkärin vastaanotolle. Hieno lääkäri käski avata suun, valaisi taskulampulla ja totesi: nielurisat, pitää leikata, maksaa niin ja niin paljon. Äiti napsautti käsilaukkunsa lukon kiinni, kiitti ja totesi, että me harkitsemme asiaa. Äitien piti olla tarkkoja, että saatiin rahat ja ruokavarat riittämään.
Kun päästiin Paunun linja-autoon, saatiin hetki istua rauhassa.
- Se leikkaus olisi maksanut yhtä paljon kuin sinulla on säästössä polkupyörää varten, äiti selitti.
- Haluatko sinä sen polkupyörän?
Halusin. Olin koko vuoden kiikuttanut pennosia kouluun ja saanut liimamerkkejä säästökirjaan, Kahilan pankissa merkit muuttuivat merkinnöiksi pankkikirjaan ja sitten, vähän myöhemmin punaiseksi polkupyöräksi. Isä taisi vähän auttaa polkupyörän ostossa.
Jotenkin se sitten meni niin, että kun kansakoulun ensimmäinen luokka oli suoritettu ja kaikki poissaolopäivät laskettu, äiti otti minut polkupyörän tarakalle ja vei Kauppalan sairaalaan. Tohtori Juusela otti vastaan valkoisessa, valoisassa toimenpidehuoneessa, ikkunan ääressä. Sain varmaan jonkinlaisen puudutuksen ja käskyn odottaa. Oliko minulla sairaalan paita päällä vai omat vaatteet, sitä en muista. Huoneessa oli valkopukuinen hoitaja, jolla oli hiuksillaan tärkätty hilkka. Valkoisuus oli jotakin niin epätodellista, etten osannut kovin paljon edes pelätä.
Me asuimme aseman takana, Kutomon Valkoisessa talossa ja kun meiltä lähdettiin Kauppalaan, oli aina mentävä ratapihan yli. Aamuisin, kun mentiin Aseman kouluun, oli varottava isoja tavarajunia. Ne seisoivat paikallaan, mutta juuri kun satuit kohdalle, vaunut saattoivat liikahtaa, välillä niitä järjesteltiin. Oli siksi aina oltava varovainen ja katsottava tarkkaan, etteivät junat liikkuneet. Aikuiset kiipeilivät vaunujen välistä, mutta lapsilla ei ollut siihen lupaa, oli kierrettävä, vaikka miten pitkä juna oli edessä.
Päiväsaikaan junia oli vähemmän ja me pääsimme helposti aseman toiselle puolelle ja risteyksen yli Souranderintielle. Risteyksessä oli Yhdyspankki ja toiselle puolelle risteystä tuli Voiman tavaratalo ja ravintola. Siinä lähellä oli vanha puutalo, jossa oli kampaamo ja naisten vaatekauppa. Siitä vaatekaupasta ostettiin minulle palkinnoksi ruusumekko, kun olin päässyt oppikouluun. Mäen korkeimmalla kohdalla oli kaunis valkoinen talo, ylilääkärin virka-asunto.
Alempana Souranderintien varrella oli kumitehtaan lastentarha, jossa Aune oli töissä. Aune oli Martan ja Eemelin tytär. Sitten Nilkkilinna – tai ainakin aika pian sen jälkeen siihen tuli tehtaan toimihenkilöiden kerrostalo, vihreä ja neljäkerroksinen. Sen oikea nimi ei ollut Nilkkilinna, mutta muistiko sitä kukaan?
Toisella puolella tietä oli sairaala ja kulkutautisairaala. Olin sairastunut tulirokkoon ja joutunut potemaan muutaman päivän ajan kulkutautisairaalassa. Pahinta siinä sairaalareissussa oli, että äiti toi minulle Aku Ankkoja luettavaksi, mutta kun lähdettiin pois sairaalasta, niitä Akuja ei saanutkaan mukaan. Niissä oli basiliskoja ja vaikka mitä, mutta silti toiset lapset saivat niitä lukea.
Sairaalan alapuolella oli Kerhola, kumitehtaan juhlatalo, jonne pääsi joskus konserttiin tai muihin tapahtumiin, hieno paikka.
Sairaalan toimenpidehuoneessa minun piti istua korkealla tuolilla, avata suu ja katsella, kuinka tohtori Juusela kiskoi suustani kaksi veristä palleroa, ne olivat kai ne nielurisat. Hoitaja, olisiko se ollut Fonni, ylihoitaja, katseli vierestä, varmisti, että pysyin paikoillani. Sitten minut vietiin toiselle puolen sairaalan eteisaulaa, sairashuoneeseen, jossa oli monta vuodetta ja monta lasta. Sain sängyn läheltä ovea ja viereisessä sängyssä oli pieni mukava tyttö. Juttelimme tyttöjen juttuja ja naapurini kertoi asuvansa Taivalkunnassa, minä, että koti oli Kutomon takana. Tyttö yritti selittää, missä Taivalkunta on, mutta kyllä kai se oli melkein maailman toisella puolella, sinne olisi niin pitkä matka.
Illalla hoitaja tarkasti lapsilauman ja käski nukkumaan. Pula-ajan lapset osasivat totella. Aamulla äiti tuli ja kun olin juonut mehua, sain pukea omat vaatteet ja lähteä äidin kanssa kotiin. Talutettiin pyörää mäkeä ylös ja ajettiin sitten aseman kautta kotiin.
Ensin piti syödä varovaisesti kaikkea pehmeää ja viileää, ettei haava aukeaisi. Yhtenä päivänä, kun äiti oli töissä, pihistin kaapista sokerikorppuja ja olin syömässä niitä, kun äiti palasi.
- Jos kerran voi syödä sokerikorppuja, voi kai syödä jo muutakin ja silloin on terve ja voi viettää kesälomaa.
Kun Hannu tuli veljiensä kanssa Valkoisen talon pihalle leikkimään, minun piti kertoa sairaalasta ja leikkauksesta. Hannu oli pettynyt, kun kuuli, että minua kuljetettiin polkupyörän tarakalla. Kovalla äänellä uliseva ambulanssi olisi Hannun mielestä ollut paljon hienompi kulkuneuvo.
Niin että semmoinen se oli. Ensimmäinen leikkaukseni, joka tehtiin, kun olin täyttänyt kahdeksan. Angiina on pysynyt siitä pitäen poissa.
Jos kysyvät, minä annan niiden lukea koko tämän jutun.
Eihän se nyt niin pitkä ollut?
Tämän kertomuksen Kauppala on Nokia, lapsuudenmaisemani.
Nielurisat leikattiin 1957.
Kuvilla ei ole mitään yhteyttä tapahtumiin, mutta ajattelin, että ne ovat kauniita.
