lauantai 10. helmikuuta 2018

Siivousta?



En ehkä rakasta siivoamista. Rakastan siivoamisen tuloksia, sitä tunnetta, kun tietää, että edes joku kohta elämästä on järjestyksessä.

Blogisivun oikealla laidalla on palsta, jossa on aakkosissa tunnisteita. Avainsanoja, joiden avulla satunnainen lukija löytää (toivottavasti) etsimänsä aiheen tai tekstin. Mitä enemmän samasta aiheesta on kirjoitettu, sitä suuremmalla präntillä aiheen nimi listassa on. Olen siis jouluihminen, koska joulurunoja on kaikkein eniten. Ainakin listan mukaan. Hämmästyttävää. Toisaalta, juuri joulun alla iskee riimiripuli. Syntyy niitä runoja muutenkin ja riimit raksuvat teksteissä, mutta joulun alla ikään kuin kehtaa enemmän.


Kun kirjoittaa, kirjoittaa aina enemmästä kuin yhdestä asiasta. Ei niin, että en pysyisi asiassa, vaan niin, että en (toivottavasti) pysy vain yhdessä näkökulmassa.

Huomaan kirjoittaneeni paitsi joulusta, myös Lapista, talvesta, kesästä, maisemasta. Kun kirjoitan vuodenajoista, ne tapahtuvat jossakin muualla kuin Keravalla tai Helsingissä, ne ovat lappilaisia tai savolaisia tai sammattilaisia ilmiöitä. Kirjoitan kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta enkä tiedä, olisiko ne hyvä yhdistää saman sateenvarjon alle. Joskus, ei aina. Pidätän oikeuden tarpeen ja inspiraation tullen siivota lisää.

Ruusu ei tässä listassa ole kukka, vaan inhottava vaiva. Cuisine noir on keittiö, mutta reseptejä varten on keittokirja ja netti, hakekaa sieltä. Olen kyllä elämäni aikana valmistanut useamman aterian, mutta eivät ne ohjeet tahdo minuun tarttua. Käsityö on neulomista ja lapastelua, vaatteet ovat vaatteita, eivät aatteita.


Siivosin vähän blogisivulla oikeassa laidassa olevaa tunnistelistaa. Yhdistin aiheita, raivasin yhden jutun kattavia tunnisteita vähemmäksi. Paljon yksinäisiä silti jäi, esimerkiksi kirjailijoiden ja taiteilijoiden nimiä. Enemmänkin mainintoja olisi parhaista persoonista saanut olla. Ehkä kokonaisuudet löytyvät näin paremmin, ehkä kukaan niitä ei edes halua etsiä. 

Blogia ei kirjoiteta vain itselle, mutta kirjoittaminen sujuu, jos kirjoittaa sellaista, mikä itsestäkin tuntuu hyvältä. Mitään rajoituksia tai karsinointeja tai kategorisointeja (Hieno sana, vai mitä? Onkohan se muuallakin olemassa?) en ota vastaan enkä noudata.



Katselkaa, kummastelkaa. Ei kaikkea niin vakavasti tarvitse ottaa.

Kuvat - yhtä lukuun ottamatta - ovat talviselta kävelyretkeltä eikä niillä ole muuta tarkoitusta kuin ilahduttaa katsojaa.


lauantai 27. tammikuuta 2018

Pakkasen puhetta



Puhutaan ilmastosta. Sen muuttumisesta ja vaihtelevista säistä. Arvioidaan syitä, tunnetaan seuraukset.
Alakoulussa, kauan sitten, laulettiin talvihallasta ja kuuraparrasta. Laulettiin niin, että koulutalon ikkunat helisivät.
Laulavatkohan ne vielä?


Rati riti ralla, tuli talvihalla.
Kuuraparta, tuiskutukka, lumiviitta, harmaasukka.
Rati riti ralla, semmoinen on halla.


Tuntuu kuin talvi olisi enää vain pohjoisen luonnon ominaisuus. Napapiirin tuolla puolen on vielä lunta. Etelän talvi tulee myöhemmin, jos tulee. Maa on pitkään musta ja rapainen. Pitkä synkkä syksy imee kaiken valon syövereihinsä, salpaa hengityksen eikä pimeys ota hellittääkseen.
Pohjoinen talvi on lempeän pimeä, pehmeän sininen. Yöntummaa maisemaa vartioivat lumen peittämät puut.


Rati riti ralla, mistä tuli halla?
Tuolta Pohjan tunturilta, Lapin lasten laitumilta.
Rati riti ralla, sieltä tuli halla.


Talvesta on tullut lomakohde, aivan niin kuin auringostakin. Pakataan varusteet ja otetaan mukaan matkatarpeet, suunnistetaan pohjoiseen. Lakataan arvuuttelemasta kelejä ja lumipeitteen paksuutta, lähdetään sinne, missä talvi vielä viihtyy.
Sinne, missä lumi on vielä lunta. Kun sauva osuu hankeen, se vastaa tutulla narskahduksella.
Neljä vuodenaikaa – eikö niiden pitänyt olla jokaisen ulottuvilla? 



Rati riti ralla, mitä teki halla?
Puhui metsät puhtahiksi, jäät ja järvet kantaviksi.
Rati riti ralla, sitä teki halla.


Puhdas valkoinen maailma, raikas tuuli, joka puhdistaa sielua myöten. Luistava latu suksen alla, sujuva matka tuttujen puiden luokse, läpi tuulisen suon, ylös kinkamaa, alas laaksoon, ylös pitkää vastaista, palkintona pitkä, liukuva lasku takaisin majapaikkaan, kun aurinko on painumassa puiden taakse.


Tuuliset pyrypäivät, kun latu ei anna askeltakaan anteeksi, kun tuuli kiusaa kulkijaa, pyryttää väylän umpeen ja vaatii voimia senkin jälkeen, kun on jo kaiken vienyt. Jokainen sentti on hiihtämällä hiihdettävä, taisteltava.
Siniset maisemat, tuntureiden siluetit, huurteinen holvisto, korkeampi kuin katedraali.
On onni päästä suojaan, levätä, nukkua syvää talviunta seuraavaan aamuun.


Rati riti ralla, hyvin teki halla:
saapi lapset lasketella, luistella ja lauleskella.
Rati riti ralla, kiitoksia halla!


Laulavat ne vielä, mutta millaisia ovat koululaulut tämän ajan lapsilla?
Puhutaanko niille vielä hallasta ja pakkasesta?



Laulun sanat Maija Konttinen (1873-1949) Kansansävelmä



keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Gordionin solmu, vm. 1918



Kerrotaan, että Aleksanteri Suuri avasi vuonna 333 eKr. mahdottomana pidetyn Gordionin solmun yhdellä miekaniskulla. Se jälkeen ratkaisemattomana pidetty solmu oli mitätön kasa köydenpätkiä. Solmun avaajalle – ratkaisijalle – luvattiin valtaa ja kunniaa. Aleksanteri Suuri eli vuosina 356-323, ennen Kristusta, niin kuin minun ikäluokalleni opetettiin - tai ennen ajanlaskumme alkua, niin kuin nämä nykyajan tutkijat asian ilmaisevat. 

Historian säikeet ovat pitkät. Muistiin jäävät niin Makedonian kuninkaat kuin menneet erimielisyydet. Kapina, kansalaissota, sisällissota ja niin edelleen – suomalaisten oma Gordionin solmu, jonka voisi vihdoin ratkaista, iskeä miekalla palasiksi ja tehdä puolueettoman analyysin. Olisiko viimeinkin aika? 



Suomalaiset ovat juhlineet yhdessä satavuotista itsenäisyyttä. Yhtenä kuorona saimme kunnioittaa isänmaan saavutuksia – ne ovatkin kiistattomia. Osataanko vuoden 1918 muistoihin suhtautua yhtä harmonisesti?

Kun julkisuus nostaa esiin sodan eri osapuolia, eniten huomiota saavat ne, joiden aate on roihunnut kaikkein korkeimmalla liekillä. Samaan aikaan korostetaan sitä, miten noista ajoista pitäisi puhua avoimemmin ja kiihkottomammin. Asioista pitää varmasti puhua – mutta miten?


Olen tavannut ihmisiä, jotka haluavat, ettei perheen kytköksistä sotaan tai sodan eri osapuoliin enää kajottaisi. Ikävät muistot eivät katoa, mutta niiden nostaminen yhä uudelleen pintaan on kuluttavaa eikä turha kalvaminen hyödytä ketään. Sodan jälkeen on tapahtunut paljon ja pelkkään sotaan tuijottaminen tuntuu nollaavan kaiken sen, mitä sen jälkeen on ollut. Perheiden selviytymistarinat ovat hyviä tarinoita, mutta yksityisiä.

Itsenäisyyden juhlavuoden puheissa korostettiin, aiheesta, kuinka koulutusmahdollisuudet, työelämä, terveydenhuolto, vaurastumismahdollisuudet, kaikki on toisin. Arkisen elämän realiteetit ovat muuttuneet parempaan suuntaan. Sitä aliravittua, huonosti toimeentulevaa, alistettua ja opinjanolleen turhaan väylää etsivää kansaa meillä ei enää ole. Suomi on teollistunut, tullut palveluvaltaiseksi, kouluttautunut, maaseutu elää paljolti samoista elinkeinoista kuin taajamatkin. Ongelmia on ollut aina, mutta nyt meillä on myös paremmat edellytykset ratkaista niitä.


Historian pitkä varjo on kauan näkynyt arjessa. Rintamalinjat ovat syöpyneet tajuntaan. Yhä kohoavat vanhat raja-aidat, vaikka elämän realiteetit ovat kokonaan muuttuneet. Sukupolvien vaihtuessa ne toivottavasti vähitellen madaltuvat.

Eletään vaalien vuodenaikaa. Ehdokkaiden joukko mittelee keskenään, mukana on niin auringonlaskun ratsastajia kuin tulevaisuuden uusia airuita. Onko jollakulla poliitikoista hallussaan se miekka, jolla kotikutoinen Gordionin solmu vihdoin ratkaistaan ja siirretään historiaan?


Kun seuraava presidenttikausi alkaa, käsillä ovat myös sadan vuoden takaisten tapahtumien vuosipäivät. Millaisia kaksoisvalotuksia tämä saa aikaan? 
Tulossa mielenkiintoisia aikoja.



Kuvissa Levin Lapinkylän maisemia ja kauniita aitoja. Mitään poliittisia konnotaatioita niihin ei liity, kodikasta tunnelmaa ja hyvää palvelua vain. Kiitos siitä.