sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Valkoisen talon muistoissa




Muistaminen on lahja. Jokainen saa omannäköisen lahjan. Se, minkä sinä muistat, ei välttämättä ole sama asia, jonka minä muistan. Kumpikaan ei kuitenkaan ole väärässä. Muistot ovat oikeita, vaikka ne muuttuvat elämän varrella. Vanhimmat muistoista hioutuvat uusia, särmikkäitä vasten ja kokonaisuus saa hahmoa.

Olen tehnyt matkaa lapsuuteni Valkoiseen taloon, sen pihamaalle ja niihin taloihin, jotka Kauppalan teiden varsilta tunsin. Joku on kysynyt, miksi. Vastauksia on monta. Koska lapset kysyivät. Koska halusin tallettaa asiat, ennen kuin ne katoavat. Koska minun täytyi tehdä se. Oli kirjoitettava oma versio elämästä näkyviin.

Valkoisessa talossa ja Kutomolla tehtiin paljon työtä. Kutomon naiset tekivät toisen työpäivän kotona, perheen huoltajina ja kasvattajina. Apuna ei ollut moderneja kodinkoneita tai puolivalmisteita, ei automaattipesukoneita eikä kovin hyviä kylmälaitteitakaan. Silti selvittiin, sumeilemattomalla työnteolla.

Elämä oli viatonta, turvallista. Ensimmäisellä ulkomaanmatkallani en pelännyt huumeita tai tyrmäystippoja, suurin huoli oli, ehtisinkö ajoissa oikeaan junaan.

Pääsin käymään Valkoisen talon pihalla. Katselin julkisivua – joka on nyt keltaiseksi maalattu – katselin ikkunoita. Tuossa oli takana herrainhuone, sitten eteishallin ikkuna, toisella puolella keittiö ja keittiön liittyvä pieni varastohuone. Yläkerrassa Kaijan huone, sitten eteishallin ikkuna, minun ikkunani ja meidän kotimme keittiö. Mitä niiden ikkunoiden takana nyt on, sitä en tiedä. Siellä on muistojen todellisuus. Haluanko edes päivittää muistojeni todellisuuden?



Katselin pihaa ja puita. Mäntyä, jonka kaaartuvat ja kiertyvät oksat olivat ikkunani tasalla. Siitä alkaen olen mielelläni katsellut ennen uneen siirtymistä puita, oksien hahmoa iltataivasta vasten. Katselin nurmikenttää, jonka keskeltä omenapuut olivat jo kadonneet. Muutama suuri koivu oli vielä tallella ja pihan länsipuoli. Hiekkalaatikko ja puutarhakeinu olivat kadonneet. Katselin ajotietä, joka edelleen oli olemassa, mutta jonka tarkkarajaiset reunat olivat ajan mukana ruohottuneet.

Muistin elämää hiljaisessa talossa. Jos olisin voinut, olisin jäänyt niille sijoilleni, katselemaan. Muistot olisivat alkaneet tulla esiin, yksi kerrallaan. Silloin, kun vietin aikaa työpöydän ääressä, olin pitkän aikaa hiljaa. Annoin ajatusten virrata ja vihdoin, ne tulivat. Kiitos jokaisesta. Jossain tallella ne olivat, olen iloinen siitä, että sain ne esiin, rikkaina, rakkaina.

Jokainen on tavannut iäkkään ihmisen, joka kertoo yhä uudelleen elämäänsä, samat asiat kertautuvat yhä uudelleen. Tarina kuluu, kapenee ja muuttuu mantraksi, jonka ensimmäiset sanat kuulleessaan tietää kuulevansa taas saman litanian ja usein kuuleekin. Yksityiskohdat, syvyydet ja korkeudet hioutuvat pois, pelkistyvät.

Muistot eivät ole pikkusuolaisia, joita voi nauttia parin kahvikupillisen lomassa sopivina haukkapaloina. Niille pitää antaa aikaa.

Ei ole itsestään selvää, että muistojen lahjan saa pitää koko taipaleen ajan aarteenaan. Lapsuuteni vanhukset olivat kaikki virkeitä ja hyvämuistisia – vai olivatko? Ainakin he ilmeisesti olivat vanhoja jo paljon nuorempina kuin me – ja he olivat sopeutuneet vanhuuteensa. Oliko se oikein ja kohtuullista, sitä en tiedä. Fyysinen ja henkinen ikä eivät ilmeisesti missään vaiheessa kulje täsmälleen samaan tahtiin.

Vuosi vaihtuu, kalenterissa. Vuodet vaihtuvat elämässä, mutta rajapinnat eivät ole samoja kuin virallisessa ajanlaskussa. Silti, tämäkin hetki on hyvä aika lupauksille ja niiden pitämiselle.

Muistojen ääreen pitää pysähtyä, antaa ajan kulua, odottaa ja antaa alitajunnan tehdä työtä. Kun uusi vuosi alkaa, lupaa minulle, että annat itsellesi mahdollisuuden muistaa ja muistella. En tule milloinkaan kysymään, täytitkö lupauksesi, mutta lupaathan silti.

Anna itsellesi lupa olla ja antaa muistojen tulla. Silloin myös tulevaisuus on helpompi ottaa vastaan, antaa sen muuttua aikanaan uusiksi muistoiksi.






2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Todella mainio kirja, luin sen melkein käsistä laskematta läpi. Ajoittain unenomainen tunnelma ja henkilöhahmojen elämän kuvailussa jotakin samaa kuin Petri Tammiston kirjassa "Elämiä".
Ihmisten sisu ja pärjääminen vaikeina aikoina on käsittämätön.

Nokialaisena yritin heti tunnistaa kirjasta tapahtumapaikkoja mutta ne olikin kirjailija osittain halunnut peitellä. Kivilinna on ilmeisesti Nansonlinna mutta missä päin entistä Kauppalaa sijaitsi "Kihlamoisio"?

Liisa Laurila kirjoitti...

KIitos positiivisesta arviosta!

Kivilinna on todellakin Nansolinna - sellaisena kuin se ennen oli. Taloahan on korjattu, ymmärtääkseni. Kihlamoisio sijaitsee Vihnusjärven pohjoisrannalla, palsta lienee edelleen olemassa, mutta talot ovat poissa. Ei Vihnuslavakaan enää vuosikymmeniin ole ollut - ikäluokkani nuorille se taisi olla jonkinlainen maamerkki.

Sellaiset ystäväni, jotka ovat kotoisin joltakin toiselta tehdaspaikkakunnalta, esimerkiksi Säynätsalosta, tunnistavat samanlaisia piirteitä ja elämän kuvioita. Kahden kerroksen väkeä ja niin edelleen.

Hyvää kevättä!