Satunnaisia, ei niin satumaisia kontakteja

Wenn jemand eine Reise tut 

so kann er was erzählen,

drum nehm ich meinen Stock und Hut

und tät das Reisen wählen.

Matthias Claudius (1740-1815) 

Taisin olla oppikoulun alaluokilla, kun kerrottiin, että Berliiniin oli pystytetty muuri. Muuri alkoi määrittää kaupunkia – vaikka tuskin edes hahmotin, mitä, missä ja ennen muuta, miksi. 

Deutschlandkunde oli yksi germanistien yliopistokurssiin kuuluneista aiheista – opettajana tohtori, joka oli joutunut jättämään kaiken ja lähtemään länteen. Mauerbau toistui siinä puheessa tiuhaan. 

1970-luvulla sain vihdoin nähdä muurin. Olin kielikurssin jälkeen päässyt opintomatkalle Berliiniin. Tarkoitus oli sivistää ja valistaa ja valaista silloisen liittotasavallan todellisuutta. Muuri halkaisi kaupungin, betonisena, harmaana ja uhkaavana. Lännen puolella oli valaistu ja värikäs kaupunki, idässä harmaampi todellisuus. Oliko muurin lähellä miinakenttä? Oliko betoniseinän lähellä muutakin kuin vain hiekkaa, piikkilankaa ja panssariesteitä?

Berliini oli jaettu, ilmeisesti välillä jopa tekohengitetty kaupunki. Se eli muistojen ja päivänpoliittisen tietoisuuden varassa, hymyili, juhli, nautti – kunnes törmäsi ahtaisiin rajoihinsa. Joku joskus jossain kertoi, että kotikylän mekkotehtaan tuotteet vietiin Berliiniin, niihin ommeltiin siellä napit ja sitten kuorma palasi länteen. Tuet takasivat järjettömältä kuulostavan liiketoiminnan kannattavuuden. Oliko se oikeasti niin? En enää pysty tarkistamaan. 

Opiskelijoille tarkoitettu tutustumismatka oli satumaisen halpa, läpikotaisin ohjelmoitu ja kattoi kaiken parlamentista sotamuistomerkkeihin. Asuttiin hotellissa, täysihoidossa, seikkailtiin maanalaisella ja nautittiin nuoruudesta. Paljon luentoja ja esitelmiä, jotka eivät mieleen juuri tarttuneet, mausteena berliiniläisten opiskelijoiden kertomuksia, jotka muistan. 

Yksi iltapäivä oli vapaata ja niin lähdin seikkailemaan itään, Checkpoint Charlien kautta. Kävin tiukan keskustelun itärajaa vartioivan turpean tädin kanssa, aiheena kokoontaitettava kadulta ostettu sateenvarjo. Olinko menossa myymään sitä itäpuolelle? Kuka sen olisi ostanut ja mitä minä niillä rahoilla olisin tehnyt? Vaihdoin kaksikymppisen, kävin ostoksilla kirjakaupassa – sanakirja, runokirja ja muutama pahvinen lastenkirja – vaihtokurssi oli ollut tolkuton, mutta vaihdettua rahaa työläs saada kulumaan. Katselin ankeita ja pölyisiä katuja ja palasin länteen. 

Berliinin päivien jälkeen matkustimme toisen kurssilaisen kanssa kotiin, Berliinistä Etelä-Ruotsiin ja Tukholmaan, lautalle. Etelä-Saksan kautta kiertäminen ei houkutellut. Ensin paikallisjunalla itään, seuraavalla asemalla olisi Ruotsin juna. 

Junan löytäminen Itä-Berliinin rautatieasemalta onnistui juuri ja juuri, viime tingassa kyytiin päästyämme otimme paikat ensimmäisestä tyhjästä vaunusta. Malka alkoi – kunnes kiukkuinen konduktööri kyöräsi meidät täpötäyden junan läpi vaunusta toiseen, oikeille paikoillemme. Itäsaksalaisille varattuun vaunuosastoon jäi apean näköinen nainen, joka otti laukustaan pyyheliinan, levitti sen syliinsä ja sytytti savukkeen. Tuhkaa varisi liinalle, vaikka naisella tuhkakuppi olikin. 

Punaisella plyysillä verhoillussa länsiasiakkaiden vaunuosastossa ei saanut polttaa. 

Melkein unohdin Berliinin. Kun muuri murtui ja kuvaruudulla nähtiin, miten ihmiset kulkivat Brandenburgin portin kautta entisen rajan yli, olin näkemästäni huojentunut. Ei sittenkään miinoja. 
Millainen olisi yhtenäisen Saksan pääkaupunki, Berliini? 

Muuri on muistoksi jätettyä pätkää lukuun ottamatta vain tiiliskivin tai muuten merkitty viiva, haalistunut arpi maisemassa.  Oli vaikea hahmottaa, kuinka leveän kaistan muuri aikanaan oli vallannut, vaikka kaiken joskus olikin nähnyt. Tällaisenakin se varmaan riittää niille, jotka ovat jaetun kaupungin kokeneet. 

Kaupungin rajat eivät enää tulleet vastaan eikä tekohengitystä tarvittu. Samaa vapaan Berliinin ilmaa kaikkialla. 

Kaupunki oli kansainvälistynyt. Alexanderplatzin maailmankello oli paikoillaan, hieman nukkavieruna, mutta kaikkialla sen ympärillä hehkuivat ja välkkyivät monikansalliset logot ja liikemerkit. Franz Biberkopf ei enää olisi löytänyt perille, lempikapakkaansa. 

Checkpoint Charlien tilalla oli taloja, mutta tätien ei enää tarvinnut valvoa rajaa eikä taistella länsimaisia vaikutteita vastaan. Muuri oli rakennettu estämään idässä asuvien virta länteen: ihannevaltion omia asukkaita vastaan. Betonilaattojen jalustan rakenne esti tehokkaasti seinämän kaatamisen – idän puolelta. 

Saksan sodanjälkeisen kulttuurikeskustelun ydinkysymyksiä on Bewältigung der Vergangenheit – tilinteko menneisyyden kanssa. Berliinissä historian synkkiä lukuja ei voi sivuuttaa. Kaupungissa on kyetty myöntämään menneisyyden virheet ja vahingot, pystyttämään muistomerkkejä, jotka kertovat historian kipukohdista. Saksan sana Mahnmal suomentuu muistomerkiksi, vaikka kyse on tärkeästä muistutuksesta. Hirmuvallan aikaan surmansa saaneiden kärsimystä ei saa unohtaa. 

Rakennuskulttuuri oli edelleen kahtalainen: monimuotoista länttä, monotonisempaa itää. Rajan molemmin puolin rakennettiin uutta ja saneerattiin vanhaa. Uudelleen rakennetut korttelit entisen rajan tuntumassa kilpailevat jo tehokkaasti perinteikkäiden Kurfürstendammin ja Tauenzierstrassen ostoskatujen kanssa. 

Vanhan vitsin mukaan itä ja länsi eivät juuri toisistaan eronneet – länsirahalla pystyi hankkimaan kaiken, mitä halusi. Tämän päivän kielelle käännettynä, euroilla kaikki voivat ostaa kaikkea. 

Berliner Schnauze on tallella. Rento, rehvakas preussilainen kielenkäyttö. Kysyjä saa nokkelan vastakysymyksen mieluummin kuin asiallisen vastauksen. 

Niin, se sateenvarjo. 
Berliinissä ei satanut, vaikka ukkospilvet kiertelivät taivaanrannassa ja ilma oli ajoittain pistävän kuuma. Kotimatkalla ei satanut. Muutaman viikon kuluttua Suomessa satoi ja avasin varjoni. Sen jälkeen en enää onnistunut sulkemaan sitä, mekanismi hajosi. Roskiskamaa. 

Berliinin ilmaa

Viikko 12 Berliinissä. Ajatus, joka kuulosti keväältä ja auringolta. Siksi.

Ihan niin se ei ollut. Kaupunki oli varmaan asennoitunut kevääseen ja valoon – tulppaanit olivat jo nousseet esiin ja kukkia oli asetettu koristamaan katuja.

Lähtöpäivän aattona olin vielä yhteydessä Reininmaan kirjeenvaihtajaan ja sain hätääntyneen vastauksen: täällä Saksassa on kylmä. Vaikka te olette kylmyyteen tottuneet, täällä tuntuu vielä kylmemmältä. Ottakaa lämpimiä vaatteita ja pipo mukaan. Neuvo osoittautui viisaaksi. Ilma oli koleaa, raakaa, kosteaa, kylmempää kuin asteiden perusteella olisi odottanut.

Ensimmäisen iltapäivän jälkeen vallitsevaksi säätyypiksi vakiintui räntäsade, joka välillä muuttui tavalliseksi sateeksi, tihkuksi ja hetkittäin auringoksi. Räntä peitti maan, vaikka vain harvassa paikassa kosteus ehti jäätyä kaljamaksi. Askeltaminen oli loiskuttelua, mutta turvallista.

Sää suosi nähtävyyksiä, joiden tärkein osa oli sisätiloissa.  

Vanha maamerkki, televisiotorni jäi kokematta. Ensin oli liikaa jonoa, sitten niin sumuista, että näkymät olisivat olleet samat kuin lentokoneessa, kun se nousussa saavuttaa pilvikerroksen.

Kahviloiden tuolit oli nostettu valmiiksi asiakkaita varten. Valkoisen liinan asemasta pöydällä oli lumikerros.

Patsaat värjöttelivät räntäsateessa. Sää oli demokraattinen ja yhtäläinen kaikille, niin kommunismin perinteikkäille partaveikoille, Marxille ja Engelsille, kuin keisareillekin. 

Spreen rantamalle kokoontuneet vähäpukeiset uimarit uhmasivat ankaraa tuulta.

Tuomiokirkon terassilla manaili säätä pyhimys, hiukan kyllästyneen oloinen. Vai oliko aika tullut odottaessa pitkäksi?

Apea harmaus ympäröi valtakunnan tärkeimpiä rakennuksia. Liput eivät jaksaneet liehua.  Valtiopäivätalon ja liittokanslerin virkatalon liepeillä oli väljää – ja grillaaminen kielletty. Koskee ilmeisesti myös poliitikkoja?

Aurinkoisen päivän aikana valo leikkasi jyrkkiä varjoja ja korosti rakennusten mittasuhteita. Kaupungin rajat ovat kauempana kuin muurin vuosina, mutta keskustassa ollaan kaiken ytimessä. Jotta kaikille riittäisi tilaa, talot tavoittavat taivasta eikä valon ja varjon ankaraa eroa voinut olla huomaamatta. 

Sumuisina päivinä kontrastit lientyivät.

Reininmaan kirjeenvaihtajan kanssa oltiin matkan jälkeen yhteyksissä. Jäikö meiltä Berliinin todellisuus, Berliinin ilma kokematta? Tuskin.

Sain linkin, joka kertoo menneen maailman tunnelmista. En kommentoi. 

https://www.youtube.com/watch?v=nNDEmMDENcA

Harmaata, valkoista, sinistä

Suksi luisti tänään aivan fantastisen hyvin.

Ainoa pieni ongelma oli, että suksi ei ollut kiinni siteessä eikä monossa, ihanan vapaana ja irtonaisena se liukui kohti ojaa ja melkein nauroi mennessään.

Otin toisenkin suksen irti, metsästin tai kalastin sauvojen avulla irtosuksen koppuraksi jäätyneen ladunvarren notkelmasta. Sitten huomasin, että toinenkin hiihtoväline oli karkuteillä. Sama hooponnäköinen operaatio uudelleen ja vihdoin minulla oli sujuvat sukset jalassa.

En uskaltanut katsoa, katsoiko kukaan.

Lähdin liukumaan ja hetken kaikki sujui. Sitten suksi töksähti roskiin latu-uran pohjalla, sitten taas. Hiekkaa, neulasia, männynkaarnaa, oksanpätkiä. Luonnontuotteita. Latu oli jäinen, kuin lasia, liukas ja latu-urien välissä oleva luistelualue oli saanut pinnalleen jäisen kamanan. Luistelin, liu’uttelin, töpsöttelin ja olin hiihtävinäni pari kilometriä kunnes kaappasin hiihtimet kainaloon ja kävelin takaisin autolle. 

Talven tavoitteeseen en ehkä pääse. Muutama kilometri voi jäädä vaille. Lupaan yrittää – jos latua vielä löytyy. Jos tämä talvi oli tässä, hyvä niin. Syksyyn mennessä sekä ketutus että laskuri on nollattu.

Hiihtovauhtini on ajoittain kävelyvauhtia, Kristalle tai Iivolle en pärjää. Enkä kai kovin hyvin Pekalle tai Antillekaan. Kuvaajille, jotka liikkuvat luonnossa ja ikuistavat valoja ja varjoja. Jospa joskus onnistuisi saamaan yhtä hyvän otoksen. Enkä edes tiedä, miten miehet lumella liikkuvat…  Kuvaan, kuvaan, ehkä seuraava tai sitä seuraava otos. Ammattilaisvälineet eivät anorakin taskuun mahtuisi, ajatus, jolla lohdutan itseäni.

Talven kaari alkaa joulun alla kaamoksen keskeltä. Alkukauden lumitilanne on arvoitus, joka tänä vuonna ratkesi onnellisesti. Latuja oli pohjoisen puolella reilusti ja hyvin huollettuina jo ennen joulukuuta.

Kun vuosi vaihtuu, aurinko alkaa vallata takaisin sitä, minkä kaamos vei. Päivät pitenevät, minuutteja kerrallaan, sitten vauhdikkaammin.  Kolme tuntia valoisaa aikaa on paljon vähemmän kuin neljä. Aurinko ei lämmitä eikä sulata huurretta, kulkija kuuntelee hiljaisuutta ja valkoisuutta.

Helmikuussa alkaa lumi riittää etelässäkin ja kotijärven jääkuori on vihdoin luja. Saa liukua, laskea, lykkiä ja lonksutella menemään. Tuuli karistaa huurteet ja lumet puista, aurinko heittää hangelle varjot kuin raikkaan räsymaton ja timantit alkavat hohtaa.

Latujen väki palaa reiteilleen. Lumen pinta on täynnä jälkiä, sirompia kuin ne, joita me jätämme. Kokeneet tunturisudet kaiken kokeneissa pusakoissaan, nuoret ja rohkeat, rupatteluun suostuvat isännät ja emännät.

Kevään mittaan luisto paranee, kunnes riistäytyy lapasesta kokonaan. Lopulta suksi töksähtää ensimmäiseen roskaan ladulla. Kevään merkki sekin, mutta kun ei vielä malttaisi.

Harmaata, valkoista, sinistä – hopeaa on talven maa.