sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Taide, tallessa, museossa?


Taide elää museoiden huomassa ja hoivassa. Taide on julkista ja instituutioiden suojaamaa. Silti: se rehottaa villinä kaduilla ja kujilla. Berliinissä riittää valikoimaa, kaikkia ääripäitä satunnainen turisti tuskin edes löytää. 



Mitä taide kuvaa? Ihanteita ja tavoitteita, jotain todellisessa maailmassa saavuttamatonta. Tai, no niin, vanhoilla kreikkalaisilla oli aina sixpackit kunnossa - ehkä nykyäänkin joku pääsee tähän ihanteeseen. Egyptin maalta löytyi ryhdikästä väkeä, mutta myös niitä, joilla oli nykyaikaisempi vartalo ja nykyperinteen mukainen ryhti. 


 


Mistä kuvanveisto alkoi? Kaikkein varhaisinta kuvaa tuskin edes on säilynyt. Mutta haaste on edelleen olemassa. 1800-luvun työt kertovat persoonallisista piirteistä ja luonteesta – vai johtuuko tunne siitä, että katsoja tunnistaa Clemens Brentanon, muistaa runouden ja ihastuu uhmakkaaseen ilmeeseen?   



Ympyrä sulkeutuu, kun veistos pelkistää viivat – samaan tapaan kuin 1900-luvun suuret nimet palaavat esittämisen ytimeen. Ollaan lähellä ikivanhaa ja uutta. 



Taide kuvaa pyhää. Pyhä voi olla mitä vain, missä vain. Taiteen pyhä on jumalia, isolla ja pienellä alkukirjaimella. Primitiivinen jumala, meidän Jumalamme. Lapsi, joka piirtää omaa kuvaansa näyttelystä käy samalla dialogia kaukaisten kulttuurien ja aikojen kanssa. 


Kun kulkee suurten salien halki, vakavakatseiset pyhät seuraavat katseellaan ja valvovat askeleita. Lopulta kaikkea on niin paljon, että et enää pysähdy etkä tallenna, vaikka edessä on mestariteos. Jumalat ovat muualla, mielessä, sielussa, ei näissä kuvissa. Silti, jumalat ovat. 


Koskettavinta on, kun Jumala tulee ihmiseksi. Syntyy maailmaan tyynesti katsovasta madonnasta ja on ihmisenä aluksi samanlainen pieni vintiö kuin poikalapset kaikkialla.





Taide kuvaa ihmistä. Poikaa, nuorta miestä, jolla on tulevaisuus edessään, ihanteellista ja kaunista ihmisen kuvaa. Soturia, jolla on voittamattomuuden haarniska ja joka elää ikuisesti – ainakin sen takia, että taiteilija on hänet ikuistanut. 

Taide on tunnetta. Leikkiä kesäisellä niityllä, veden loisketta, Lumikin ja seitsemän kääpiön kirmailua, pienten lasten koulua. 




Caspar David Friedrichin Munkki ja meri, kuvaparinaan vanhan luostarin yksinäisyys. Suurten maisemakuvien kautta voi kuvitella polun ja askeleet kohti abtraktia, ei-esittävää. 



Kuoleman saari, Arnold Böcklinin kuva on tuttu jo lapsuudesta. Kullanvärisiin kehyksiin asetettu painokuva jäi mieleen tutun tuvan seinältä. Muistan joskus lapsena miettineeni, missä päin maailmaa voi olla noin symmetrinen maisema. Kuoleman saari, Taistelevat metsot, Iltakellot – onko merkitystä sillä, millaisena versiona teos tulee tietoisuuteen, jos se tavoittaa jotakin oleellista ja jättää muistijäljen? Elämys on tärkein. 



Taide kuvaa ajan ristiriitaa. Andy Warhol, Keith Haring, Robert Rauschenberg ja muut ovat päässeet siisteihin sisätiloihin, saaneet tilaa ympärilleen. 

Tilassa on myös Joseph Beuys. Mies, jonka taidetta olivat arkisesta todellisuudestaan irti nostetut karkeat kivipaadet, polyuretaanijärkäleet, rihvelitaulut, ruostuneet putket - kaikki se, mitä arki-ihminen ei kiireensä keskellä edes taiteeksi havaitse. 




Se, mikä on talletettu nykytaiteen museoon pääsymaksujen, turvajärjestelmien ja salamavalokieltojen taakse, elää vapaana toisaalla, kadulla. Berliinin vielä pystyssä olevalla muurin jäänteellä kukoistaa taide, jota ei yksikään kuraattori hoivaa. 

Värit, jotka on roiskittu pintaan, sivelty ja suihkutettu. Juuri näin Keith Haringkin olisi tehnyt. Tai Jackson Pollock tai Andy Warhol. Muotokieli ja rouhea ote ottaa kantaa ja haastaa katsojan. Ero on lopultakin vain minimaalinen, järjestelmien välinen. 


Taiteen, kaiken taiteen perimmäinen tehtävä on todentaa jotakin sellaista, jota ei millään muulla tavalla voi tyhjentävästi kuvata. Täydenkuun yönä katselen mumminmökin ikkunasta lumen peittämää pihaa ja puiden sinisiä varjoja hopeaisella hangella. Kamerani ei talleta näkyä, mutta taiteilija osaisi vangita viivat juuri niin tarkkaan ja todellisesti kuin on tarpeen. Taiteilija tavoittaa maagisen ulottuvuuden, joka tekee kuun valosta taidetta.



Reipas ja tehokas kuvataidekuuri Berliinissä, räntäsateessa ja tavallisessa sateessa museosta toiseen siirtyen tekee hyvää. Tankki hetkeksi täyteen taidetta, kuvia ja vaikutelmia.


Ei kommentteja: