Näytetään tekstit, joissa on tunniste Itsenäisyyspäivä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Itsenäisyyspäivä. Näytä kaikki tekstit

tiistai 6. joulukuuta 2022

Itsenäisyyspäivä Sammatissa 6.12.2022

 


Sininen ja valkoinen. 

Mitä ne sinulle tulivat merkitsemään? 

 

Ankaran talven polttava jää ja lumi. 

Siniset varjot hangella. 

Tähtisen taivaan suojattomuus. 

Ylivoima, aina vastassa. 

Hanki, jota veri ja noki, tuska ja kipu tahrasivat.

 

Isänmaan vaativat värit. 

Eikä kukaan päässyt helpolla. 

 

Jaksoit olla sinivalkoinen viimeiseen asti. 

Isänmaan puolella. 

 

 

Hieno juhlamme huipentuu kohta Maammelauluun.  

 

Me olemme juhlistaneet perinteistä, mutta myös nykyaikaista itsenäisyyttä. 

Ari Mönttinen on kertonut meille siitä, miten suomalaisten terveydenhuolto lähivuosina kehittyy, kenelle kuuluu vastuu tästä osasta hyvinvointia ja sen ylläpitämisestä.

 

Itsenäisyyspäivän avainsanoja on vastuu. 

Vastuu perheestä, kodista, kotiseudusta ja isänmaasta. Työstä ja kulttuurista.

Vastuu, jonka piiri laajenee. Viime kuukausina olemme tunteneet vastuumme myös ukrainalaisista, jotka taistelevat maansa ja itsenäisyytensä puolesta. 

 

Suomen itsenäisyyden vaiheissa kaikkein ankarimman ja vaativimman osan on saanut tammenlehväsukupolvi. Aikanaan he ottivat vastuun isänmaan puolustamisesta ja sodan loputtua jälleenrakennuksesta. Veteraaneja on vielä keskuudessamme, mutta harvan voimat enää riittävät juhliin osallistumiseen. Usein juuri veteraanit ovat olleet juhlan ryhdikkäimpiä osanottajia. Lämpimin ajatuksin muistamme heitä. 

 

Vastuu on siirtynyt meille, jotka teemme työtä tammenlehväsukupolven perinnön kannustamina. On meidän vuoromme huolehtia perheestä, lapsista, koulutuksesta ja niin kuin Ari Mönttinen kertoi, terveydenhuollosta. 

Meidän tehtävämme on puolustaa Suomea, mahdollisia ulkoisia ja sisäisiä uhkia vastaan. Aseellista uhkaa kukaan ei halua kokea, mutta siihenkin on varauduttu. Sisäisenä uhkana voi olla yksituumaisuutta rapauttava kateus, heikko itsetunto, järjettömät kiistat, ristiriidat tai välinpitämättömyys. Meidän jokaisen vastuulla on Suomen ja suomalaisten tulevaisuus, yhteistyöllä onnistumme. 

 

Yhteistyö on sammattilaisille luonteva tapa toimia. Tämäkin juhla on järjestetty yhdessä, järjestöjen voimin, lämmin kiitos siitä.  

Vaikka yhteistyö voi joskus tuntua jopa arkiselta, tänäänkin me olemme huomanneet, kuinka hienon juhlan olemme yhdessä saaneet aikaan. 

Ollaan ylpeitä siitä. 

 

Kiitos esiintyjille, kiitos teille, arvoisa juhlayleisö. Kiitos kaikille mukanaolosta.

Nyt. Nyt noustaan laulamaan, ylpeinä isänmaasta ja Sammatista. 

Tuomas Törmi säestää. Maamme. 

  

Liisa Laurilan  päätössanat Sammatin Itsenäisyyspäivän juhlassa 6.12.2022 



Itsenäisyyspäivän ohjelma, työryhmässä Stina-Maarit Elo, Harri Viinanen, Kaisa Rinne ja Liisa Laurila sekä monet muut.  



Kutsu itsenäisyyspäivän juhlaan Sammatissa 6.12.2022 

 

Itsenäisyyspäivän juhla 6.12.2022 Sammatissa järjestetään perinteiseen tapaan Sampaalassa (Lohilammentie 2).  Pääjuhla alkaa klo 12:00 ja sitä ennen kynttilän sytytys, kukkien lasku veteraanikivelle ja kahvitus Sampaalassa.  Juhlapuhujana on yleislääketieteen erikoislääkäri ja Länsi-Uudenmaan aluevaltuutettu Ari Mönttinen ja lisäksi juhlassa on mm. musiikkiesityksiä.  

 

Itsenäisyyspäivän juhlalla Sammatissa on pitkät perinteet, se on järjestetty jo vuosikymmenten ajan aina 1930-luvulta asti.

 

Juhlan järjestävät Sammatin aluetoimikunta ja sammattilaiset yhdistykset.

 

Tervetuloa!

 

Stina-Maarit Elo, Sammatin aluetoimikunta, puheenjohtaja

 

Antero Sarakivi, Sammatin aluetoimikunta, varapuheenjohtaja

 

 

Päivän ohjelma:

 

klo 10.00     Sanajumalanpalvelus, Sammatin Kirkko

                      

                      Seppeleen ja kukkien lasku kirkkomaalla

                      Lohjan kaupunki, Sammatin alueseurakunta ja sammattilaiset järjestöt

                      Laskun jälkeen virsi 577

 

                      Maamiesseuratalo Sampaala

                      Kynttilän sytytys ja kukkien lasku veteraanikivelle

                      Sammatin Solmut, Sammattiseura ja Sammatin Maamiesseura

 

                      Juhlakahvit, Sammatin Martat

 

klo 12.00     Pääjuhla, Sampaala

                      Suomen Lipun sisääntulo, Sammatin Solmut

                      Tervehdyssanat, Stina-Maarit Elo, Sammatin aluetoimikunta

                      Lohjan kaupunginorkesterin puhallinkvintetti


Mari Kunnari, huilu

Keijo Silventoinen, oboe

Kimmo Leppälä, klarinetti

Mika Ylärakkola, fagotti

Tuomas Harri, käyrätorvi

                                        Poloneesi – Jean Sibelius

                                         Valse lente – Oskar Merikanto

                      Terveydenhoitoa Suomessa Elias Lönnrotin aikaan ja vuonna 2023, 

  yleislääketieteen erikoislääkäri, Länsi-Uudenmaan aluevaltuutettu 

 Ari Mönttinen

                      Viulistit Kerttu Eskola ja Tuomas Törmi

                                           Romanssi F-duuri – Jean Sibelius

                      Päätössanat, Liisa Laurila

                      Maamme-laulu, säestää Tuomas Törmi

                      

Tilaisuuden juontaa Liisa Laurila

 

klo 17.00     Kirkonkellot soivat

 

 

 

torstai 5. joulukuuta 2019

Aseveljien esimerkki



Vanhat kertomukset nousevat pintaan Itsenäisyyspäivänä. Talven ensimmäiset enteet, kylmyys ja pimeys tuovat mieleen asiat, joita isä tyttärelleen sodasta kertoi. Lähdettiin rintamalle, kylmään, ankaraan todellisuuteen, jossa turvana oli ase, lämmin sarkamantteli ja aseveljet. 
Rintamalla karaistunut ystävyys kesti koko elämän ja jäi perinnöksi jälkipolville. 
Isät kertoivat keskenään koviakin sotajuttuja, mutta tyttärelle ne jätettiin kertomatta – vielä silloinkin, kun olin jo aikuinen. 

Olen kysynyt, kuinka monta lähti, kuinka monta palasi, miten suuren osan ikäluokasta sota vei mukanaan. Vastauksen löytäminen merkitsisi työlästä uurastusta arkistoissa. 


Miten monta kotipitäjän asukasta lähti rintamalle – miestä ja naista, sotilaita ja lottia. Jos tietäisin, kuinka monta aikanaan palasi, voisin selvittää, kuinka moni oli  kaikkein ankarimmissa paikoissa, kuinka moni sai suurimman vastuun.  Niistä, jotka ovat sankarihaudoissa, heistä me tiedämme enemmän. 

Mutta kuinka tunnetaan ne, jotka tekivät osansa rintamalla, palasivat kotiin, toipuivat vammoistaan, rakensivat kotinsa ja tekivät työtä tässä isänmaassa vielä vuosikymmeniä sodan jälkeenkin? 

Kysymykseni ovat vaikeampia ja ehkä myös turhempia kuin itsekään olen ymmärtänyt. Väestökirjanpito ei vielä sotien aikaan ollut yhtä tarkkaa ja automatisoitua kuin nykyään. Kaikki kirjoitettiin käsin tai kirjoituskoneella, paperille, korteille. 
Luetteloissa on virheitä, joiden oikaiseminen on hidasta työtä. Työ on käynnissä, ei uteliaiden mummojen, vaan koko kansan takia. 

Oleellisempaa kuin lähteneiden ja saapuneiden välinen tasapaino lieneekin ymmärrys siitä, että sotaponnistuksiin osallistuivat kaikki aikuiset, isommat lapset ja vanhukset. Iso osa kaikista ikäluokista. Ellei rintamalla, niin kotirintamalla. 

Eivätkä kaikki, jotka lähtivät, edes koskaan palanneet samoille seuduille, jolta olivat lähteneet. Kotikunta oli ehkä menetetty, elämä ottanut uuden suunnan. Kaikille ei riittänyt toimeentuloa entisellä kotiseudulla, mutta rohkeasti uusiin tehtäviin tarttuville oli jälleenrakennuksen vuosina tarjolla monta mahdollisuutta. 


Isäni lähti suorittamaan asevelvollisuuttaan syksyllä 1938. Samaan tahtiin isäni kanssa asteli URR:n portista sisään kaksi muutakin vasta kaksikymmentä vuotta täyttänyttä lähiseudun poikaa, Unto ja Eemeli. Kun asevelvollisuus oli suoritettu, vastassa ei ollutkaan siviilielämä, vaan samaan aikaan julistettu Yleinen kertausharjoitus. Sota päättyi isäni osalta vasta juhannuksena 1944, haavoittumiseen ja pitkään toipilasaikaan.  

Viljon, Unton ja Eemelin aseveljeys kesti koko elämän. Olen kuullut monta kertaa tarinan siitä, miten kaksi Sammatin poikaa tapasi toisensa Vierumäen urheiluopistolla. Urheiluopisto oli muutettu suureksi sotasairaalaksi, siellä aseveljet, toinen rintamalla sairastunut ja toinen Suomenlahden saaressa haavoittunut, tapasivat toisensa. Urheiluopiston Tennishallista oli tehty suuri makuusali. 

Kaikki kolme ovat jo edesmenneitä, jokaisen hautakivessä on tunnuksena katkennut kalpa, sotainvalidin merkki. Kaikki kolme kantoivat vammansa siviilivuosinaan kunniakkaasti, työhön tarttuen. Kun ikää karttui, vammat nuortuivat, särky palautti ajatukset koviin kokemuksiin.  Kunniakansalaisten ponnistelut sodan tuomien vaivojen voittamiseksi jatkuivat loppuun asti. 

Kuljin kirkkomaalla Talvisodan muistopäivänä 30.11. Haudoilla vallitsi alkutalven rauha, pakkaslumi rahisi askelissa, sama kaikuko?

Vastuu isänmaasta on siirtynyt jälkipolville.  Niitä, jotka osaisivat sodan ankarista vuosista kertoa, on vielä keskuudessamme, mutta työ isänmaan hyväksi on meidän työikäisten hartioilla. 

Veteraanien esimerkki velvoittaa.
Että emme unohtaisi. 


Sodanjohdon ydin, Päämaja. 


Kuvituksena otoksia Mikkelin Päämajamuseosta ja Jalkaväkimuseosta. Marski Mikkelin torilla. 

maanantai 5. joulukuuta 2016

Kahden kynttilän päivä


Sata vuotta sitten Suomi oli autonomia, osa Venäjän keisarikuntaa.
Sata vuotta sitten, kaamoksen kynnyksellä itsenäisyys oli unelma, mutta lähellä toteutumistaan.

Autonomian viimeisiä vuosia sävyttivät sortokaudet. Kansalaiselle nykyään itsestään selvinä kuuluvat vapaudet puuttuivat. Sananvapautta rajoitettiin, isänmaallisten sanomien lähettäminen edellytti luovuutta.

Sortokausien ja jääkäriliikkeen ajalta on peräisin tapa polttaa kahta kynttilää ikkunalla. Nykyään kynttilät juhlistavat itsenäisyyttä, silloin ne olivat viesti siitä, että talo oli turvallinen majapaikka isänmaan asialla liikkuville. Kahden pienen kynttilän valo loisti kauas maassa, jossa öitä valaisivat vain tähdet ja kuu.

Vaikka kynttilöitä ja erilaisia rasvalamppuja on käytetty vuosisatojen ajan, suomalaiset tekivät arkisia puhdetöitään päreiden ja muiden tulien valossa. Vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla alkoivat kynttilät tulla yleisempään käyttöön, ensin vain juhlaviin tilaisuuksiin.

Vaatimaton valkoinen kynttilä tuskin oli edullinen valonlähde. Steariini oli kallista, samoin muut raaka-aineet. Kynttilänvalossa nautittiin juhla-ateriat, kynttilä loi hohteensa kodin jouluun. Jumalanpalveluksissakin jouduttiin toisinaan tinkimään kynttilöiden määrästä.
 
Kaksi valkoista kynttilää on hieno perinne, jolla on syvällinen sisältö ja historia.  Itsenäisyyskynttilöiden moderneille versioille, siniselle ja valkoiselle värille on helppo löytää perustelu – kotimaamme omat värit.

Silloin, kun kaksi kynttilää todella merkitsi paljon maamme tulevaisuudelle, valkoinen oli ainoa mahdollisuus. Muun värisiä ei edes ollut.

Itsenäisyyspäivänä nostetaan lippu kotisalkoon. Sotainvaliditunnus muistuttaa siitä, että itsenäisyys ei ole itsestäänselvyys. Illan tullen sytytetään kynttilät, valkoiset.


lauantai 5. joulukuuta 2015

Itsenäisyyspäivänä



Päivistä sinivalkoisin, tumman syksyisen talven päivä. 
Suvantokohta keskellä jouluaikaa, paluu oleelliseen. Suomen itsenäisyys on kallis asia, kalleimpina ne ihmiset, joiden työllä itsenäisyys on saatu ja säilytetty. 

Taas nostamme siniristilipun salkoon. Kiitokseksi tammenlehväsukupolvelle, kunniaksi isänmaalle, merkiksi tuleville. Uhrin ansiosta lippu liehuu, niin kertoo salkoon kiinnitetty kilpi. 

Isänmaa elää murroskautta. Hyvinvoinnin on sanottu olevan vaarassa, vaikka hyvää tuskin koskaan on ollut jaossa yhtä paljon kuin viime vuosina. Jakajien kesken ei sopua ole saatu aikaan, taistelu vallasta jarruttaa etenemistä. Syntyy syviä säröjä, joihin on helppo iskeä pelkoa lietsomalla, väärällä tiedolla, kaunalla ja epäsovulla. 

Auttaisiko koeteltu ja koettu talvisodan henki, yksituumaisuus? Olisiko itsenäisyyspäivän sisällössä opiksi otettavaa ja arkeen omaksuttavaa? Yhdessä ja kansakunnan parhaaksi. 

Itsenäisyyspäivän perinteisiin kuuluvat valkoiset kynttilät ikkunalla. Ennen itsenäisyyden aikaa oli tapana sytyttää kynttilä ikkunalle, merkiksi siitä, että taloon oli isänmaanystävien turvallista tulla. 

Tänä syksynä tulijoita on ollut ennätysmäärin, syttyvätkö valot heitäkin varten? Onko tänne turvallista tulla, annetaanko kulkijan levätä, suojellaanko viimalta, tarjotaanko lämmintä ruokaa ja juomaa? 

Tänäkin vuonna osallistumme Itsenäisyyspäivän juhlaan. Arvokkaaseen, tummapukuiseen. 
Mieleenpainuvin tapahtuma on ollut Kaunialan sotavammasairaalan juhla joitakin vuosia sitten. Voimansa ja terveytensä isänmaalle uhranneet veteraanit olivat pukeutuneet parhaisiinsa. Kunniamerkkejä oli jokaisella rinnassa.
Usea tarvitsi saattajaa, monella rollaattori, keppi tai muu apuväline mukana. Ryhtiä se ei lannistanut, eikä silmien teräksistä tahtoa. 
Pukujuhla jäi toiseksi. 


torstai 5. joulukuuta 2013

Vakavasti, vakaumuksellisesti itsenäinen




Tumman alkutalven tummasieluinen juhla on ovella. Eteläisen Suomenmaan lumeton, marto kamara ottaa vastaan itsenäisyyden juhlijat. Pohjoisemman taivaan alla kimmeltää puhdas lumi, tähtien kirjoma. Kynttilät syttyvät, siniristiliput nousevat salkoihin, sinivalkoiset värit tummaa taivasta vasten.

Suomalainen Itsenäisyyspäivä on ilmeeltään vakava, lähes ankara. Suomalainen itsenäisyysjuhla keskittyy sankareiden ja sankaritekojen muistamiseen. Joulukuun kuudentena me itsenäiset suomalaiset yksimielisinä osoitamme kiitollisuutta menneille polville. Ohjelmaan kuuluu hienoja konsertteja, sykähdyttäviä puheita, parasta suomalaista taidetta.


Norjalaisten kansallispäivää vietetään keskellä heleintä kevättä. Sveitsiläiset juhlivat elokuun alussa, kun kesä on vielä lämmin. Ruotsalaiset muistavat kuninkaitaan kesäkuussa, Yhdysvalloissa ja Ranskassa juhlitaan heinäkuussa. Juhlitaan tavoilla, jotka meidän juhlaamme verrattuina tuntuvat lähes riehakkailta.

Aikanaan, pienten lasten äitinä kapinoin itsenäisyysjuhlan ankaraa kaavaa vastaan. Olen toivonut kansalliseen juhlaamme enemmän iloa, värejä ja lapsenmieltä. Pienen tytön mummina palaan taas näihin ajatuksiin. Pitäisikö Itsenäisyyspäivän olla enemmän kansallispäivä vai pitäisikö sen rinnalle vakiinnuttaa kansallispäivä, esimerkiksi Juhannus tai kesäkuun neljäs? 

Sotainvalidin tyttärenä olen syvästi tietoinen kaikista itsenäisyyden puolesta tehdyistä uhrauksista. Olen kiitollinen niille sukupolville, joiden raskas, epäitsekäs työ on antanut meille vapaan isänmaan, mutta en vieläkään tiedä, miten kertoisin tarha- tai alakouluikäiselle tämän kaiken. Omat lapseni ovat kasvaneet Itsenäisyyspäivän merkityksen tajuamiseen vasta aikuisuuden kynnyksellä.


Itsenäisyyspäivään kuuluu, oikeutetusti, kiitollisuus menneiden polvien saavutuksista, mutta siihen pitäisi kuulua myös rohkea luottamus tulevaisuuteen. Itsenäisyyspäivän tehtävänä on kannustaa uutta polvea uusiin tekoihin yhteisen Suomen hyväksi. Juuri nyt, kun kansantalous kompuroi kivikossa, tarvitaan samanlaista tahtoa kuin vaaran vuosina. Tavoitekin on sama: suomalaisille hyvä ja oikeudenmukainen Suomi.


Edesmennyt isäni ei koskaan jättänyt Itsenäisyyspäivää väliin. Hän kunnioitti sitä, vaikka vuodet rintamalla olivatkin olleet ankaria, hän ei koskaan kyseenalaistanut  juhlaa tai sen merkitystä.

Vuonna 1957, kun Suomi oli ollut 40 vuotta itsenäinen, toivottiin, että kaikki julkiset rakennukset valaistaisiin. Mittava juhlavalaistus oli iso asia sodasta, sotakorvauksista ja jälleenrakennuksesta toipuneessa maassa. Isäni oli saanut – varmaan mieluisana velvollisuutena – oman työpaikkansa juhlavalaistuksen hoidettavakseen. Isän kanssa me kiersimme kahdestaan koko hiljaisen tehtaan läpi. 

Jokaiseen tehdassaliin, jokaiseen toimistoon ja kaikkiin muihin tiloihin sytytettiin valot. Siihen aikaan se ei onnistunut keskitetysti yhdestä napista kääntämällä, vaan valot sytytettiin kymmenistä kytkimistä, jokaisesta tilasta omalla katkaisijallaan, erikseen. Kun kaikki valot oli sytytetty, me kävelimme tehtaan ulkopuolelle ja ihailimme talvisessa illassa loistavaa rakennusta. Kun valot aikanaan piti sammuttaa, isä lähti kierrokselleen yksin. Ekaluokkalaisen oli jo mentävä kotiin.


Itsenäisyyspäivänä sytytän valkoisen kynttilän. Ennen kuin itsenäisyyttä edes olikaan, kun oli vain haave ja toive valtiollisesta riippumattomuudesta, ikkunoille asetetut valkoiset kynttilät kertoivat siitä, että talon väki oli itsenäisen Suomen puolella.
Sillä puolella ollaan, edelleen.