Pohjoisen tiellä

Ylläksen huipulla riittää näköalaa. 

Matkaa pohjoiseen tehdään tällä kertaa yhden pysähdyksen taktiikalla. Ensin yöksi Kuusamoon, sitten Posion kautta Sirkkaan.

Olen katsellut tietä Kuopiosta Ämmänsaaren kautta Kuusamoon ensimmäisen kerran jo viime vuosituhannella. Maisemat ovat ennallaan. Suora, melkein totinen tie. 

Metsätaipaleita, joiden keskellä ei edes huomaa, miten viivasuora tielinja kiipeää aina vain korkeammalle. Kun pääsee vaarojen tasalle, edessä avautuvat tummat metsät ja kirkkaat vedet. Matkalainen katsoo kauas, sinisiin metsiin, maiseman verkkaiseen rytmiin. Luonto muuttuu karummaksi, aluskasvillisuus pelkistyy, pohjoinen lähenee.

Raatteen tien uhrien muistoksi.

Suomussalmen kohdalla poiketaan valtaväylältä ja ajetaan Raatteen tielle. Talvisodan uhrauksista kertova kivien pelto pohjoisten pilvien alla, hiekkainen tie rajalle. Kellot liikkuvat hiljaa, kertovat tarinaa, jonka ei soisi unohtuvan.

Talvisodan päivät, jokaiselle on kello. 

Raatteen tiellä on koettu isänmaan kohtalon ankarimpia hetkiä. Paikan tunnelma tarttuu kulkijoihin. Hiljaisia askeleita, vaitonaisia katseita, puhetta monella äidinkielellä. Raatteen tie puhuttelee. 

Kivisen pellon lisäksi tien varrella on muitakin muistomerkkejä, entistetty taisteluasema ja pieni museo rajan lähellä. Kaikki siistiä, huolella viitoitettua

Kuusamon jälkeen Posio, Pentikin valtakunta. Ensimmäisen kerran rakastuin tähän paikkaan jo silloin, kun myymälänä oli vielä pieni kelomökki. 

Osa Paratiisi-installaatiota.

Ensimmäisinä kesänä Pentik-mäelle nousi uusia rakennuksia, mutta nyt, vuosien jälkeen huomaa, kuinka huimaa kehitys on ollut –  sen oivaltaa, kun kiertelee myymälässä ja Anu Pentikin töiden näyttelyssä.

Posion keskustakin on muuttunut. Kylän ilmeessä on ryhtiä, väylät ovat siistit, keskustassa jäähalli ja muita palveluja. Taiten hyödynnettyä vaurautta?

Matkan määränpää on Levi ja Sirkan kylä. Kittilän kunnallispolitiikka näyttää satunnaisen vierailijan silmiin lähinnä kummallispolitiikalta, erilaiset intressit, intohimot ja terve järki kolaroivat yhtenään, suma, josta ei tahdo saada selvää. Toivottavasti järki voittaa.

Varovainen sienestää kameralla.

Matkalaiselle Levi on mukava paikka. Tunturin juurella on tarjolla palveluita ja ajanvietettä moneen makuun, Päivi Palosaaren ideoimia ja johtamia persoonallisia ruokapaikkoja. On ostosmahdollisuuksia ja tärkeitä palveluja. 

Koko ajan rakennetaan lisää, pieni ja vaatimaton kylä kasvaa kansainväliseksi matkailukohteeksi. Luonto on lähellä ja läsnä, mutta illalla voi takkatulen vaihtaa värivaloihin ja perinneruokien ystävä saa valita, minkä maan perinteistä kulloinkin nauttii.

Raatteen tien modernissa talvisotamuseossa meidät ottaa vastaan hymyilevä museoemäntä, kerää pääsymaksut, myy esitteet ja käynnistää Elämyshuoneessa esitettävän videon. 

Kun olemme kiertäneet museon, ihailleet muistomerkkiä ja Raatteen maisemaa, sama rouva tarjoilee munkkikahvit Lottakanttiinissa ja kertoo, mitä kaikkea tie vielä tarjoaa. Luontevasti ja kiireettömästi, vaikka asiakkaita on paljon, eri puolilla taloa, museokäynnin eri vaiheissa.

Rakkamaisemaa, keramiikasta käsin muovattua. 

Ei ehkä ole trendikästä puhua naisenergiasta, mutta juuri siitä tässä on kyse. Hyvien emäntien huomassa on helppo viihtyä. Posio on Anu Pentikin valtakuntaa, Levi monelta osalta Päivikki Palosaaren aikaansaannos. 

Luovuuden lisäksi on tarvittu peräänantamattomuutta ja sitkeyttä, yritykset ovat selvinneet lamoista ja taantumista. Valikoimia on tarkistettu, tarjontaa mukautettu kysyntään. 

Poliitikot ovat kiistelleet ja kinastelleet tahollaan, mutta oikeaa työtä asiakkaiden ehdoilla se ei ole pystynyt jarruttamaan. Ladyt ovat olleet oivia katalysaattoreita, heidän ansiostaan paikkakunnilla menee hyvin.

Marjasato oli Kittilän soilla niukka. Hilloja harvakseltaan, mustikoita vain laikuittain, puolukat vielä vihreitä. Kolean kesän viluiset marjat eivät kovin nopeasti kypsy. Hillasoilla on vuorotellen marjoja ja keltaisia lehtiä, vaivaiskoivun lehdissä ja sammaleisessa kamanassa ensimmäiset ruskan merkit. 

Kultaiset, kulottuneet suoniityt, kauniit katsoa, vaativat kulkea. Välillä lähdetään katsomaan maisemia, noustaan huipulle ja tuuleen.

Ylläksen huipulla, maston seinällä...

Räkkä on voimissaan. Äkäiset hyttyset ja muut siivekkäät pikkuötökät käyvät toivorikkaan marjastajan kimppuun hurjasti inisten. Pistoja tuntuu ohimoilla ja kämmenselässä, vaikka suojaksi oli viritetty vaatetta ja suihkutettu kemikaaleja. 

Maastossa samoava marjastaja saa vaatteensa hikisiksi ja kuraisiksi. Jalat väsyvät suota tarpoessa. Päivän aikana tulee kunnollisen, rukiisen leivän nälkä. Sauna rauhoittaa ihon ja ihmisen, on vain uupumus ja uni, tumman yön keskellä.

Väitetään, että sääskistä vain naaraat imevät verta. Taitaa olla pelkkää urospuolisten politikointia ja panettelua? 

Matkalaisen mieleen jää päällimmäiseksi se, miten tarmokas ja aikaansaapa emäntä voi tuoda energiaa koko yhteisölle.

Rakka, sielunmaisema

Mieleen nousee kuin ruuhkassa, muistoja ja mielikuvia. Tämä on elämys.Silmissä tuntuu kyyneleitä. Kuinka joku on voinut uskaltaa ja jaksaa näin paljon.Kiitos, että olet jaksanut, kiitos.  

Taidehallin näyttely on juuri avautunut, kun avaan oven. Sisällä on jonoa, melkein koko ahdas eteinen täynnä. Aikuisia ja aikuisempia naisia, muutama mies, odotuksen läikät daamien poskilla. Sitä ikäluokkaa, joka juo kahvinsa Hallakupista ja tuntee kaikki Pentikin astiat ja muut tuotteet. Missään muussa kupissa kahvi ei pysy yhtä kuumana kuin siinä, aikuisten kesken tämä tiedetään. 

Anu Pentik on tuonut pohjoisen maailman Helsinkiin, tehnyt Taidehallista teoksen. Kaksi vuotta vaatinut uurastus saven ja metallin kanssa on tuonut loistavan tuloksen. Taiteilijan pitkäjänteisyys ja tonnikaupalla savea, alkuvoimaa. Kierrän näyttelyä vastapäivään, Korkean taivaan salista kohti Kivistä maata ja Värikästä paratiisia. 

Metallilankoihin pujotetut tuhannet valkoiset hiutaleet ovat aivan samanlaisia kuin se lumisade, johon viime Lapin matkalla ajoimme. Lähes läpitunkematon valkoinen verho, jonka keskeltä bussit ja isot kuorma-autot sukelsivat varjoista esiin, kuin liikkuvat kivitalot. Pelotti niin, ettei uskaltanut nauttia täysillä näyn taianomaisuudesta. Nyt sen saa tehdä, ilman vaaraa. 

Anu Pentik on loihtinut tilaan aidon lumisateen. Seinille kiinnitetyt valkoiset siivet suojaavat kulkijaa, niitä siipiä oli varmaan ilmassa siinä lumimyräkässäkin, joka ei hetkeen unohdu. Lumipilven läpi voi kävellä, astella sen alla, katsella. Valkoinen on täynnä lempeitä, kuiskaavia sävyjä, valoa ja varjoa. 

Kivinen maa saa kyyneleet kihoamaan silmiin. Rakkaa tai rantakiviä, jokainen voi nähdä niissä oman mielensä. Lukemattomat pyöreät keramiikkakivet, niiden värit ja struktuurit – pirunpelto levittäytyy hallin lattialle. Tutkin kiviä – jotka oikeasti lienevät onttoja ja jokainen on yksitellen, yksin käsin tehty. 

Montako niitä on? Onko lukumäärällä muka väliä, kun niitä on niin paljon, yhtä paljon kuin rannalla tai tunturissa? Elämän kuluttamia kiviä. Alkuvoimaa. Värit elävät valossa, joka siivilöityy tilaan Taidehallin kattoikkunoista, tummat kivet ovat kuin veden kastelemia, vaaleimmat kuivuneita, ytimensä paljastaneita. 

Kiviseen maan teemaan liittyvät valtaisat keramiikkavadit, mustat, harmaat, siniset, kiven kaikki värit. Poissa on Pentikin astioiden virheetön muoto ja viimeistely – tai ehkä se elääkin juuri näissä arkaaisissa muodoissa. 
Koristelu on kuin kivikauden ihmisen saveen painamaa, yksinkertaisen ja helpon näköistä, niin kuin suvereeni taide ja taito parhaimmillaan voi olla. Joku toinen olisi hukuttanut muodon ornamenttien viidakkoon, näiden töiden ydin on pelkistys. 

Puheensorina täyttää salin, ihmiset tutustuvat, vaihtavat mielipiteitä, katsovat samaan suuntaan, kaikki  yhtä onnellisen näköisinä. Jokaisella on muistonsa, jostakin elämän polusta. 

Paratiisi on täynnä kukkia. Taidehallin katonrajasta tulee valo ja kaikki terälehdet kurkottavat kohti valoa. Siniset tunturikukat, punaiset unikot, valkoiset kukat. Jokainen huolella muovattu kukka on asettunut omalle paikalleen, suunnannut katseensa kohti valoa. 

Paratiisin kukat kipuavat seinälle, niiden keskellä on tilaa vain muutamalle linnulle. 

Kypsät rypäleet, taidokkaat vadit - ja kierroksen voi tehdä uudelleen, uudelleen. 

Askeleet vievät Kivisen maan luokse. Aurinko on kulkenut lyhyen matkan, valo on taas uusi. 

Joskus, kauan sitten, Pentikin mäellä, siinä pienessä hirsimökissä, vaihdoin muutaman ajatuksen Anu Pentikin kanssa. Taiteilija sanoi, hyvin vakuuttavasti: ”Kun ei Helsingissä ole mitään, mitään kaunista!”  

Nyt on, vielä jonkin aikaa.

Anu Pentikin kädenjälki on esillä Taidehallissa toukokuun neljänteentoista asti.

Syyskuussa 2016 kirjoitin Pentikin kupeista ja näyttelystä Posiolla. Taidan olla fani.