Sanataiteen sammattilainen lukutapa - kolumni ja lisälehdet

Sanataiteen sammattilainen lukutapa 

Kirjallisuustieteen jämeräparrat ovat korostaneet, että sanataidetta on tutkittava puhtaasti. Pureuduttava tekstiin, harjoitettava lähilukua ja analysoitava. Kirjailijan elämäkerta, tausta ja muu trivia eivät saa jyrätä teoksen analyysiä. Tärkeintä on teksti, tekstissä on kaikki. 

Hienoa teoriaa, mutta ei se noin mene, ei Sammatissa. 

Sammatissa ja Sammatista on kirjoitettu runoa ja asiaproosaa, vakavaa ja viihdettä, fiktiota ja tiedettä. Luettavaa riittää.

Kun sammattilainen lukee sammattilaisen tai Sammattiin sitoutuneen kirjoittajan tekstiä, ajatus kulkee riveillä valppaana, erityisiä sammattilaisuuksia tarkaten.  

Miten kuvasi emännyyskoulua Hilja Haahti? Osasiko? Osasi, monen kesäisen viikon jälkeen. 

Miten tallensi Kirmusjärven rannat runoihinsa Martti Haavio? Aale Tynni? Kauniisti ja tunnistettavasti, sammattilaisten mielestä.

Missä Susikoski tutki rikoksia? Maalla, merellä, ilmassa, mutta myös Karstun suoralla tai Enäjärven poukamissa. 

Sammattiin aidosti sitoutuneen kirjoittajan tunnistaa jo maantiedosta. Murha Sammatissa ei tapahdu Sammatissa, edes maantieto ei täsmää. 

Eeva Joenpellon kirjoissa maisema ja mielenmaisema ovat kohdillaan. Jos lukija voisi ottaa tuekseen ajantasaisen ja riittävän suurimittakaavaisen kartan, romaanihenkilöiden liikkeet kyläteillä ja pientareilla voisi piirtää näkyviin. Samalla tavalla kohdillaan ovat talonpoikaisessa kulttuurissa kasvaneiden ihmisten mielenliikkeet. Ne on nähty ja kerrottu, mestarillisen tarkasti. 

Luonnonihmeiden ihailua ei Joenpelto harrasta. Rakennettu maisema ja talojen interiöörit havainnollistavat ja kehystävät ihmisten toimintaa. 

Maalaiskylän ja kauppalan väki on sidoksissa perinteisiin arvoihin. Arvot ovat paitsi tukirakenne, myös hidaste: ihminen toimii, niin kuin kuuluu, ei aina niin, kuin hyvä tulee. Jos hyvä tulee, se ei kiirehdi tuloaan. 

Eeva Joenpelto suodattaa tietoa elämästä, poimii tekstiin oikeiden tapahtumien ja ihmisten piirteitä: sanataiteen materiaalia. Todellisuudesta kerätyistä rakennuspuista tulee hienoa epiikkaa, todellisuutta sivuavaa kirjallisuutta. Ne, jotka tuntevat perheen ja suvun vaiheita, tekevät joskus liian suoria päätelmiä. Kyse on taiteesta, ei historiasta. 

Sammattiin sitoutuva sitoutuu myös sammattilaiseen sanataiteeseen. Sammattilaiset ovat sanan kansaa ja sananviljelyä riittää, kaikille lukijoille ja lukutavoille.  

Lönnrotista Joenpeltoon. 

Julkaistu Länsi-Uusimaa -lehdessä 7.11.2017 

Tärkein perintö ovat sanat 

Sain kunnian kirjoittaa Eeva Joenpelto -seuran nimissä kulttuurikolumnin Länsi-Uusimaa –lehteen. 

Tekstiä hahmottaessa palasin yhteen mieliaiheistani ja kertasin, kuinka paljon kirjoittajia ja sanankäyttäjiä on Sammatin alueella toiminut. Lehden asettama merkkimäärä asetti rajat kirjoitukselle, kirjoittajia, sammattilaiskirjailijoita ja Sammattiin sitoutuneita kirjailijoita olisi voinut luetella paljon enemmänkin. Tässä täydennystä – ja kertausta – edelliseen. 

Elias Lönnrotin perintönä meillä on rikas ja monipuolinen suomen kieli. Uudistuva ja ilmeikäs sanasto, joka luontuu niin tieteen kuin taiteenkin kieleksi. Tässäkin tekstissä on siksi monta alkuaan lönnrotilaista sanaa. 

Kuinka moni tuli Lönnrotin jalanjäljissä? Hilja Haahti vietti kesäisiä viikkoja täysihoidossa Elias Lönnrotin emännyyskoululla, Aarne Anttila tuli Sammattiin työstämään elämäkertaa suurmiehestä. Tiedemies Martti Haavio ja hänen alter egonsa P. Mustapää, Lönnrotin seuraaja eri tavoin. Myöhemmin myös Aale Tynni, runoilija. 

Talojen kesävieraita ovat olleet teosofi Pekka Ervasti, pakinoitsija Olli ja joidenkin tietojen mukaan myös Arijoutsi. Nimet ovat kadonneet, mutta aikanaan hyvin tunnetuilla nimillä on ollut arvonsa: sammattilaisen itsetunnon kohottajina, julkkiksina kauan ennen julkkisten ja paparazzien aikaa. 

Sammattilaiset tai sammattilaisten sukujen jäsenet – Reino Silvanto Tuulentuvassa, myöhemmin Eeva Joenpelto samalla rantakaistalla, Myllykylän yhteisen rannan ja Myllyojan välisellä alueella. Irma Särmäharju, kotiseudun kansanlaulaja ja sammattilaisten juhlahetkien runoilija. 

Myllykylässä muistetaan Tapio Hiisivaara, rintamakirjeenvaihtaja, lehtimies, suomentaja, nuorisokirjojen tekijä, joka asui useita vuosia vanhassa Enkvistin paikassa. Hiisivaaran omien teosten ohi on aika ehkä ajanut, mutta hänen suomennoksensa ovat edelleen päteviä. Vanhimmat kyläläiset kertovat vieläkin tarinoita originellin persoonallisuuden edesottamuksista. 

Ennen perheautojen, asfalttiteiden, sähköllä lämpiävien ja vesijohdolla varustettujen mökkien aikaa puhuttiin suvisammattilaisista. Kesäpaikka oli käytettävissä vain kesällä, mutta kesälomat olivat pitkiä ja kesäyöt valoisia. Kaupunkilaiset tulivat maalle ja löysivät rauhaa ja hiljaisuutta myös kirjallisille töilleen. Nämä kirjoittajat ovat olleet Sammattiin sitoutuneita – mukana riennoissa ja joskus myös esiintyjinä tapahtumissa. Sitoutuminen on pitkäaikaista, suvun kesäpaikasta ei luovuta, vaikka osoite kaupungissa vaihtuisikin moneen kertaan. 

Kesämökin myötä Sammatin maisemiin kotiutui Inkeri Kilpinen. Runoilija ja näytelmäkirjailija Ilpo Tiihonen asui kirkonkylässä muutaman vuoden. 

Suomalaisen rikoskirjallisuuden ykkösnimi oli pitkään Mauri Sariola. Susikosken seikkailut sijoittuvat maisemiin, jotka sammattilainen tunnistaa, vaikka aina ei paikannimiä mainitakaan. Susikoskesta alkoi suomalaisen rikosviihteen tarina. Tiina Martikainen seuraa dekkarikirjailijan esimerkkiä. 

Eeva Joenpellon jälkisäädös on ollut ainutlaatuinen kulttuuriteko. Kirjailijan koti, vauraan maatilan päärakennuksen tapaan rakennettu Vares-Kantola on nykyään Werner Söderströmin kirjallisuussäätiön hallussa. Talo on varattu pitkän proosan kirjoittajille. Tuomas Kyrö, Katja Kettu, Aki Ollikainen ja Maritta Lintunen ovat ensimmäiset stipendiaatit ja uuden polven sammattilaiskirjailijoita: jokainen on saanut nostetta uralleen Sammatissa. Uusin Vares-Kantolan aikana kirjan julkaissut tekijä on Mika Wist, Maritta Lintusen puoliso.  

Kirjailijoiden joukossa on niin sammattilaisia kuin Sammattiin sitoutuneita vapaa-ajan asukkaitakin. Tietokirjailijoita ja tutkijoita voisi varmaan luetella yhtä paljon kuin kaunokirjallisuuden edustajiakin. 

Rajanveto tietokirjan ja fiktion välillä on joskus häilyvä ja niin pitää ollakin, sillä sujuvaa tekstiä lukee ilokseen, oli aihe mikä tahansa. Kirjoittajan velvollisuus on tehdä sisällöstä  mielenkiintoinen. 

Paitsi kielellä, myös esimerkillä on merkityksensä. Elias Lönnrot lähti rohkeasti opintielle Sammatin kappelista, haki oppia ja sai mainetta. Lönnrot julkaisi paljon, oli monessa uranuurtaja. Lönnrot näytti, että jokaisella on mahdollisuus ja oikeus onnistua. 

Käsikirjoituksen laatiminen on ankaraa työtä, kirjoittajat Agricolasta alkaen ovat joutuneet uurastamaan tekstinsä kimpussa. Käsikirjoituksen muokkaaminen valmiiksi julkaisuksi on helpottunut merkittävästi, oman kirjan saa toimitettua kotikoneelta suoraan painokoneelle. 

Vaikeaa on jakeluteiden ja yleisön löytäminen: onneksi sammattilainen lukijakunta on valistunutta ja sivistynyttä. 

Kirmusella, Kalevalanpäivän muistoissa

Suojasää, sumuinen taivas. Ilma on kääntymässä lämpöisen puolelle, mutta latu toimii, vaikka paikoin vettä tirskahteleekin. Edellisten päivien lumisade on silottanut järven pohjoislaidan jäätikköisiä kohtia. Aloitan Kalevalanpäivän viettämisen Kirmusen ladulta.

Lähtöpaikkana on kirkonkylän uimaranta, mistä reitti jatkuu kohti Luhdannokkaa ja Nokkapellon Nokkaa, rantaviivan kaarteita noudatellen, järven ympäri, vastapäivään. Tuttu väylä, tasainen konelatu alla. Se, että sade huomenissa syö ladun, on vielä tulevaisuutta, vielä pelkkä uhka, sääkartoille hahmoteltu.

Kirmuinen, Kirmunen, Kirmusjärvi on Sammatin suurin sisäjärvi, lapsuuteni Järvi.

Myllykylän rantaan ennätettyäni ihmettelen, miten pieni rannan palanen saattoikin riittää koko kylän lapsilauman hauskuudeksi. Aurinkoisina kesäpäivinä lähdettiin Myllykylän rantaan, uitiin ja oltiin rannalla yhdessä kylän lasten kanssa, kerättiin näkinkenkiä, kuunneltiin järven ääniä, aaltojen liikettä kallioista rantaa vasten.

Lapsuuden uimakaverit ovat aikuisia, isoja ihmisiä, useimmat elämänsä ruuhkissa, omilla teillään, Niemisen poikien autoja sentään näkee välillä kylällä. Niitä pitkiä tummakutrisia poikia oli monta enkä minä oppinut koskaan tietämään, kuka oli kuka, mutta Niemisen pojiksi ne helposti tunnisti – ja tunnistaa yhä.

Kirmusen rantaan on rakennettu mökkejä, enemmän kuin tekee mieli laskea. Tämä on haluttua seutua, lyhyen matkan päässä pääkaupungista, palveluja sopivasti lähellä. Rannan lähellä riittää pieniä tupia, komeita pytinkejä, tasakattoja, harjakattoja, piskuisia piharakennuksia. Vakituisia asumuksia ja lomapaikkoja. 

Lehdettömien puiden aikaan ladulta näkee rannalle asti ja samalla voi muistella aikaa, jolloin oli sallittua rakentaa melkein vesirajaan, osittain jopa veden päälle. Mökkinaapurit tuntevat toisensa ja on hyvä tunteakin, yhdessä pidetään huolta kesäpesistä ja valvotaan rauhaa. Vanhimmat mökeistä tuskin ovat talviasuttavia, ne ovat kesämökkejä eikä täyden palvelun vapaa-ajan asuntoja.

Kalevalanpäivän himmeän taivaan alla mietin, miten Kirmusjärvi liittyy Lönnrotiin – yksi professorin perheen kesäasunnoista, Mikkola tai Mikola lienee lähinnä paitsi Kirmusta, myös Silmeen lampea. Suurmiehellä on ollut suhde näihin järviin, tuskin on sattumaa, että hän halusi eläkepäivinään olla lapsuutensa maisemassa. Kuinka kaukana Haarjärvi tai Paikkari on ollut Kirmusesta, ennen liikennevälineiden aikaa? Oli totuttu kulkemaan ja askeltamaan – tuskin matkat niin pitkiltä tuntuivat.

Kirmunen on Eeva Joenpellon kotijärvi. Lapsuudenkoti, kauppa on kylätien varrella, kirjailijan piilopaikka ja työhuone rannan rauhassa. Eeva Joenpelto säilytti sammattilaisuutensa, palasi lapsuuden maisemiin ja kirjoitti täällä komeimmat teoksensa. Lukijana voi vain hämmästellä sitä, miten taitavasti hän osasi tunnistaa ihmistensä piirteet ja kuvata kohtalot.  

Ne, jotka tulivat Sammattiin Lönnrotin maineen innostamina, rakensivat tupansa järvien rantaan. Tuulentuvan huvilassa, korkealla mäellä  Reino Silvanto kirjoitti Sammatin historiaa. Lehtiniemen puiden katveessa on taiteen ja tieteen tyyssija: Martti Haavio muuttui P. Mustapääksi kaislaisia rantoja samotessaan. Haavion perheen kesäiseen elämään Sammatissa voi tutustua Katarina Eskolan ja Satu Koskimiehen tekstien kautta. 50-luvun tyttöjen kirje- ja  päiväkirjasikermät ovat täynnä aurinkoista ajankuvaa.

Kirmusjärvi on sen liepeillä eläneille todellinen Tarinain lähde, niin kuin Aale Tynni on järven sielun tiivistänyt. Aale Tynnin säkeissä soi järven kauneus ja valo, mutta myös suru ja syksyinen, rantapuita riepottava tuuli.

Sammattilaiset ja Sammattiin sitoutuneet kirjoittajat ovat kirjoittaneet Sammatista, ellei nimeltä, niin tunnistettavasti, tekstien takaa kuultavat tutut maisemat, kumpuilevan maaston rytmi ja peltoaukeiden levollinen hengitys. Kirmusen rannalla on monta muistamisen paikkaa. Montako järveä meillä suomalaisilla on, joiden rantoihin tutustuminen on samalla matka kansakunnan kulttuurihistoriaan – itse tunnen parhaiten Kirmusjärven.

Kun Kalevalanpäivä kääntyy iltaan, olen mukana sammattilaisten perinteisessä juhlassa. Ja kesken kaiken soitannon huomaan miettiväni, olisiko juhlakansaa pitänyt sittenkin  kannustaa suksille, työntämään sauvoillaan vauhtia ja kiertämään yhdessä kaikki järven mutkat ja sopukat. Opastetun hiihtoretken aikana olisi voitu kuulla reittiselostus ladun varrelle asettuvista kulttuurikohteista, raikas tuuli tuntunut kasvoilla ja katsoja olisi ollut jokaisella aistillaan mukana elämyksessä.

Suomi täyttää sata vuotta ja parhaat juhlaperinteet vieläkin enemmän. Jos juhla on perinne, tarkoittaako se, että se pitää viettää aina samalla tavalla, vanhan kaavan mukaan?

Muistoista jää päällimmäiseksi raikas tuuli…