Siivousta?

En ehkä rakasta siivoamista. Rakastan siivoamisen tuloksia, sitä tunnetta, kun tietää, että edes joku kohta elämästä on järjestyksessä.

Blogisivun oikealla laidalla on palsta, jossa on aakkosissa tunnisteita. Avainsanoja, joiden avulla satunnainen lukija löytää (toivottavasti) etsimänsä aiheen tai tekstin. Mitä enemmän samasta aiheesta on kirjoitettu, sitä suuremmalla präntillä aiheen nimi listassa on. Olen siis jouluihminen, koska joulurunoja on kaikkein eniten. Ainakin listan mukaan. Hämmästyttävää. Toisaalta, juuri joulun alla iskee riimiripuli. Syntyy niitä runoja muutenkin ja riimit raksuvat teksteissä, mutta joulun alla ikään kuin kehtaa enemmän.

Kun kirjoittaa, kirjoittaa aina enemmästä kuin yhdestä asiasta. Ei niin, että en pysyisi asiassa, vaan niin, että en (toivottavasti) pysy vain yhdessä näkökulmassa.

Huomaan kirjoittaneeni paitsi joulusta, myös Lapista, talvesta, kesästä, maisemasta. Kun kirjoitan vuodenajoista, ne tapahtuvat jossakin muualla kuin Keravalla tai Helsingissä, ne ovat lappilaisia tai savolaisia tai sammattilaisia ilmiöitä. Kirjoitan kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta enkä tiedä, olisiko ne hyvä yhdistää saman sateenvarjon alle. Joskus, ei aina. Pidätän oikeuden tarpeen ja inspiraation tullen siivota lisää.

Ruusu ei tässä listassa ole kukka, vaan inhottava vaiva. Cuisine noir on keittiö, mutta reseptejä varten on keittokirja ja netti, hakekaa sieltä. Olen kyllä elämäni aikana valmistanut useamman aterian, mutta eivät ne ohjeet tahdo minuun tarttua. Käsityö on neulomista ja lapastelua, vaatteet ovat vaatteita, eivät aatteita.

Siivosin vähän blogisivulla oikeassa laidassa olevaa tunnistelistaa. Yhdistin aiheita, raivasin yhden jutun kattavia tunnisteita vähemmäksi. Paljon yksinäisiä silti jäi, esimerkiksi kirjailijoiden ja taiteilijoiden nimiä. Enemmänkin mainintoja olisi parhaista persoonista saanut olla. Ehkä kokonaisuudet löytyvät näin paremmin, ehkä kukaan niitä ei edes halua etsiä. 

Blogia ei kirjoiteta vain itselle, mutta kirjoittaminen sujuu, jos kirjoittaa sellaista, mikä itsestäkin tuntuu hyvältä. Mitään rajoituksia tai karsinointeja tai kategorisointeja (Hieno sana, vai mitä? Onkohan se muuallakin olemassa?) en ota vastaan enkä noudata.

Katselkaa, kummastelkaa. Ei kaikkea niin vakavasti tarvitse ottaa.

Kuvat - yhtä lukuun ottamatta - ovat talviselta kävelyretkeltä eikä niillä ole muuta tarkoitusta kuin ilahduttaa katsojaa.

Kliseet kiertoon - neljässadas päivitys

Yksi ensimmäisistä blogikuvituksista, Sammatin kirkko. 

Radio oli auki. Ennenkuulumaton joululaulu kaikui arkiseen talvipäivään. Ennenkuulumattomassa joululaulussa kaikki oli tuttua. Lapset odottivat, hermot meinasivat mennä, pukin motivaatiota oli syytä epäillä, sillä vaikka lapsilla oli kaikki huonosti, he ehkä olivat olleet vielä tuhmiakin, äiti oli huolissaan. Kotona oli kylmää ja puutteellinen ilmanvaihto, ikkunat olivat huurteessa ja lasten nenät jättivät ruutuihin sulia läikkiä. Sitten joulu tuli ja kaikki oli hyvin. Ennenkuulumatonta. Äidiltäkin tirahti, kyynel.

Kliseet pannaan kiertoon niin että kolina käy. Köyhän torpan karu joulu on yksi kierrätetyimmistä tarinoista. Jouluna on jostain syystä kaikilla lupa olla korni, kirjoittaa naispuolisia loppusointuja, tehdä nilkuttavia riimejä ja leipoa samaan kakkuun kaikki vanhat fraasit. Silläkin uhalla, että joulu on kristikunnan suuri juhla. Ennenkuulumattomat joululaulut ovat pahimmillaan sellaisia, että niihin tympääntyy jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. Jos edellisen laulun referaatti ei mennyt oikein, sori siitä.

Kuinka paljon klapeja  pinossa, kuinka paljon blogeja?

Tämä on neljässadas kirjoitelmani tässä blogissa. Ensimmäisen kirjoitin vuoden 2012 viimeisenä päivänä. Vuonna 2013 aloin kirjoittaa vakituisemmin. Tahti on ollut plusmiinus sata juttua vuodessa. Enemmän kuin kuvittelin – jos edes osasin arvioida kirjoitustahtiani.

Sanataidon blogi on yksinäinen ratsastaja sosiaalisen median loputtomalla aavikolla. En ole liittynyt blogipalveluihin tai –sivustoihin, olen markkinoinut tekstejäni naamakirjassa ja maininnut blogiosoitteen osoitetiedoissani. Onko se laiskuutta vai sitä, että haluan pitää kiinni vapaudestani kirjoittaa mistä tahansa aiheesta, miten paljon tai vähän tahansa ja mihin tyylilajiin tahansa. Selitän asian jälkimmäisellä syyllä, laiskuutta kun on nolompi myöntää.

Silloin, kun oltiin konttorihommissa ja tiedon jakamisen hoiti herra rankxerox, toimistossa kiersivät himmeät ja hassut hupijutut, yhä harmaammaksi muuttuvat kopionkopiot nokkelista vitseistä. Kun juttu kiersi kuudetta kertaa vastapäivään samaa toimistoa, se kääntyi itseään vastaan ja oli pelkästään tylsä riesa.

Sosiaalisen median aikakaudella kierto on nopeutunut ja naamakirjan sivulla kiertelevät samanlaiset kopionkopiot kuin aikanaan toimistossa. Nyt vitsit ovat värikkäitä ja säilyvät graafiselta asultaan parempina, mutta vanha vitsi on vanha vitsi, ei siitä mihinkään pääse. Olen yrittänyt jakaa niin somessa kuin blogissakin sellaista aineistoa, joka ei olisi loppuun kaluttua lainatavaraa. Joko omaa, alkuperäistä asiaa tai jonkun arvostamani tekijän tuoretta tuotantoa.

Tämä salvos on ainakin kerran purettu ja pystytetty uuteen paikkaan.

Kun on kirjoittanut neljäsataa blogikirjoitusta, on varmaan myös toistanut itseään. Kliseet ja kankeudet ovat ponnahtaneet esiin yhä uudelleen. Kun kirjoitan, kirjoitan, enkä käy läpi vanhoja juttuja, vaan kirjoitan sillä hetkellä mielessä pomppivan ajatuksen. Kirjoitan aiheista, jotka ovat itselleni ajankohtaisia, vaikka en kirjoittaisikaan julkisen sanan ajankohtaisista aiheista. Minulla on oikeus toistaa tärkeitä asioita. Voin myös muuttaa mieltäni, vaikka näillä kymmenillä se ei enää ole niin todennäköistä – ehkä se voisi joskus olla toivottavaa.

Millaista on hyvä teksti? Toistan itseäni. Hyvä teksti on tietysti ansiokas sisällöltään ja kieliasultaan. Mutta ennen kuin lukija on tehnyt yhtään päätelmää tekstin ansioista, hänen on pitänyt lukea se. Kukaan ei lue blogia, ellei halua. Onko teksti visuaalisesti houkutteleva, helposti luettavan näköinen, mielellään kuvitettu? Onko teksti ladottu ja rakennettu raikkaaseen muotoon ja onko kokonaisuus kuvitettu hyvin?

Lukiko rahvas hallitsijanvakuutuksen? 

Jos haluaa saada lukijoita, on saatava lukijat tarttumaan tekstiin. Sähköiseen viestiin on helppo liittää kuvia, painettuun hiukan vaikeampi, muuten medialla tuskin on merkitystä. Hyvä teksti on hyvä teksti kaikissa olomuodoissaan.

Maritta Lintunen, taitava kirjailija, tiiviin muodon taitaja oli puhumassa Sammatin kirjastossa. Hän korosti sitä, miten seuraava teos on aina edellisiä vaativampi: kun on kerran kirjoittanut hyvän kirjan, uuden tekstin pitää olla vielä parempi. Rima nousee.

Nouseeko blogijutun rima? Säilyykö taso? Siitä saavat lukijat sanoa sanansa. Lukemalla.

Vielä en aio lopettaa kirjoittamista. En, vaikka syyllistyisin kliseiden kierrättämiseen.

Seuraava juttu taitaa muuten olla jouluruno. Nyt on niiden aika. Nyt on myös hyvien, perinteisten joululaulujen aika. Kiitos niistä Heikki-kanttorille. Niitä lauluja jaksaa, yhä uudelleen. 

Kiitos sinulle, lukijani!  

Kiitos jokaisesta lukukerrasta. 

Huomasit varmaan, että olen kierrättänyt myös kuvitusta. 

Nämä kaikki kuvat ovat olleet jo ennenkin. 

Miten voit, Liisa?

Naamakirja on viime päivinä ollut huomattavan utelias. Kun klikkaan etusivun esiin, se kysyy aina uusin ja vaihtelevin sanakääntein, kuinka minulla menee - sujuu - hurisee - 

Kiitos kysymästä, voin ihan hyvin. Tai: voin ikäisekseni ihan hyvin. Tai: voin juuri niin hyvin kuin suomalaisen neuvolajärjestelmän huomassa elämänsä aloittaneen pula-ajan ihmisen kuuluukin. Kaikki ookoo, mitä nyt ruokahalua voisi vähän kohtuullistaa. Tai: ainakaan mitään kummallista ei ole todettu.

Jos oikeasti kuuluisi jotakin, haluaisinko edes kertoa siitä naamakirjassa? Höpsähtäisinkö vastaamaan intiimin tuttavallisesti tuttavallisen rentoon kysymykseen ja vuodattamaan koko kaveripiirille kolotuksista, ummetuksista, iho-oireista tai epämääräisemmistä potutuksista? Ja ihan rehellisesti: kuka sellaisia jaarituksia edes jaksaisi lukea. Onneksi ei ole sensaatioita raportoitavana.

Tämä on ensimmäinen itsellinen blogitekstini. Olen päättänyt kirjoittaa mitä haluan, mistä haluan ja niin pitkästi kuin haluan tai aihe vaatii.

Toivottavasti löydän aiheita, jotka vaativat rohkeutta ja haastavat uskaltamaan.

Muutenhan tässäkään ei ole mitään järkeä, vai mitä?

Terveisin Liisa