Tekniikka- ja kestävyyslajeja

Kesäkuun loppu, arkinen aamupäivä. Olen menossa kirjastoon, vastaan tulee polkupyöräilijä, tuulitakin kaverina on lämmin villainen pipo. Vaatetus on ajankohtaan nähden poikkeuksellinen, säätilan huomioiden järkevä. Viima puraisee reippaasti liikkuvaa.

Heinäkuun ensimmäinen. Sauna on lämpiämässä, kohta sytytetään tulet mökin uuneihin. Järvi on koko päivän vellonut metallinharmaana, taivasta heijastaen. Tulenteko ulkokeittiössä ei onnistu, keittiön sähköliedellä vesi kiehuu niin kuin pitääkin. Saunasta uskalletaan sentään uimaan: vesi on vilpoista, mutta ei niin karhean kylmää kuin toukokuun helteillä. Älypelejä ja kestävyyslajeja nämä säät.

Sadekausi, kolea kesä. Tähän asti toteutuneet ennustukset tiedämme, seuraavien päivien säätilasta on olemassa ennusteita joka lähtöön: koleus jatkuu, helleaalto tulee, sadetta riittää.

Sää on ykkösviihdettä, pukeutumiskysymys, haaste luovalle mielikuvitukselle, luonteva puheenaihe tuntemattomienkin kesken. Missä kaksi tai kolme kohtaa, siellä säätä päivitellään ja ennusteita päivitetään. Kaivetaan sadetakit ja tuulipuvut esiin, kääriydytään goretekseihin Sampojuhlan ajaksi, harrastetaan extremejuttuja kuten tihkusateen kestämistä. Keksitään tekemistä ja ajankulua, pidetään sadetta. Suomen kesä taitaa sittenkin olla tekniikkalaji: kuinka selvitä seuraavaan helteeseen asti!

Meidän ei tarvitse pelätä, että epäonnistunut kesä veisi leivän pöydästä tai talvivarastot hupenisivat ennen aikojaan. Jos marjasato näillä pientareilla myöhästyy tai jää niukaksi, tuttu torikauppias onnistuu varmasti tänäkin suvena hankkimaan kotimaiset, mummojen poimimat mustikat ja puolukat. Reiluakin reilumpaa kauppaa - saan hyvät marjat ja mummo muutaman euron verran piristystä elämäänsä. Ja ellei mummokaan marjaa löydä, kaupasta löytyy ruokaa, eksoottisia herkkuja kotimaisten tilalle ja rinnalle.

Isoisäni sukupolvi koki nälkävuodet, isoisäni esivanhemmat pienen jääkauden ankeat vuodet. Ajat, jolloin elämä oli epävarmaa ja kiinni vuodentulosta. Ellei satoa saatu, talven ennuste ei hyvää luvannut. Mikä silloin piti elämänuskoa yllä? Mihin uskalsi uskoa, mitä saattoi arasti toivoa? Veikö halla uskon ja unelmat?

Kylmä kesä saa matkailijat liikkeelle, varauskirjat täyttyvät. Itse olen tehnyt aikamatkoja, etsinyt entistä. Äkkilähtö vuosisatojen uumeniin – ja lopputulos on sama kuin minkä tahansa chartermatkan jälkeen: sittenkin sitä on hyvällä puolella elämää.

Ajan kuvaa

Kohta tiedetään, valittiinko Aleksanteri vai joku muu. Ja jos Aleksanteri, niin taitaa sitten olla ensimmäinen. Kuva ei ole ennuste, vaan yhteensattuma. Muista ehdokkaista ei ole sopivaa viitekuvaa, lievää törkeämmin kuluneita sanaleikkejä ovat laulusta tuttu kulkuriveli tai sitten se, että ollaan naisehdokkaan pauloissa.

Tämä kaikki on politiikkaa ja poliittisen ratkaisun odottelua. Kun kirjoitan tätä, tulos ei vielä ole tiedossa.

Lohjalaisten retkellä Hangossa tutustuttiin toisenlaiseen politiikkaan. Ruutia, terästä ja kiveä on elämä ollut jatkosodan alkupäivinä. Hangon vapauttaminen on vaatinut työtä ja suuria uhrauksia, muistot elävät maastossa, jos osaa katsoa oikein. Harparskog-linjan rakennelmia ei satunnainen matkailija välttämättä edes löydä, mutta Pekka Silvast tunsi maastot ja teiden mutkat. Sotaromua löytyy kuulemma edelleenkin. Kohtalot kiteytyvät osaavan oppaan myötä kertomuksiksi.

Kauan sitten Sallassa, uuden kirkonkylän uuden kirkon liepeillä muistan oivaltaneeni, millainen rakennelma Salpalinjan on täytynyt olla. Panssariestekivet muodostivat graafisen kuvion modernin Sallan kirkon lähelle. Karun tunturikylän keskustassa kivillä oli oma ankarankaunis viestinsä. 

Hankoniemen rehevissä metsissä ja notkelmissa kulki samanlainen kivijono, mutta lehtipuiden lomaan piiloutuen, välillä asutuksen keskelle kadoten. Samanlaiset terävälinjaiset paadet kuin Salpalinjallakin. Ajan kuva, jonka ei toivoisi päättäjiltä unohtuvan.

Helteisen alkuviikon jälkeen saatiin sadetta, retkipäivänä vettä tuli ajoittain rankasti. Kun sade lakkasi, mereltä nousi sakea sumu. Hangon upea punagraniitti himmeni lähes tummanharmaaksi.

Lounaspaikka, Smörmagasinet, kertoi toisenlaisista ajoista. Voikaupasta Euroopan kanssa, voilaivoissa matkustaneista siirtolaisista, jotka päätyivät Amerikan kultamaille - tarinoissa elävät menestyjät, vaikka kaikille ei käynyt hyvin. Joku lähti matkaan Titanicilla, joku tapasi kohtalonsa muuten. Vanhan voimakasiinin tarina jatkuu, avainsana on edelleen ruoka.

Ajan kuvia, monen ajan, kerroksellisia.

Puun pituinen tarina

Uurteet syvenevät, värit hiipuvat. Jokainen vuodenaika jättää jälkensä. Miten vanha seinä jo on? Sata vuotta, varmasti. Enemmän, täysin mahdollista. Ja onko hirret edes veistetty juuri tätä rakennusta varten?

Hyvän hirren ikä on pitkä. Ennen isojakoa kylän talot olivat yhdessä, ne muodostivat pedoilta ja vihollisilta suojaavan, turvallisen kehän. Kun maanmittari tuli ja jakoi pellot uudelleen, talotkin siirrettiin uusille sijoilleen. Hyvät hirsirakennukset purettiin osiin ja pystytettiin uudelleen. Turhaan ei metsää kaadettu, puulla oli arvonsa.

Hirrelläkin voi olla historia, joka ulottuu kauas, ladonseinää pidemmälle. Vaikka nurkissa näkyvät vuosirenkaat, niiden kertomus on vain yksi todiste iästä. Onko joku veistänyt puumerkkinsä hirteen, samalla kun on sitä kirveellään viimeistellyt?

Elämä uurtaa jälkensä jokaiseen. Ne piirtyvät hitaasti näkyviin, kasvoihin, muistiin, sieluun. Muutos ei tapahdu yhdessä yössä, vaan joka päivä hiukan. Ja vaikka koko maailma toisin väittäisi, ei muutos automaattisesti merkitse huononnusta, se on pelkkä muutos. Niin kuin hirsi, ihminenkin säilyttää parhaan ytimensä pitkään.

Vanha tie oli askelten tallaama polku, aitojen reunustama, veräjien katkaisema. Kun lähdettiin matkaan, piti ymmärtää varata aikaa veräjien avaamiseen ja sulkemiseen, sillä niitä saattoi olla tiuhassa.

Elämän veräjät asemoidaan yhä tarkemmin. On oppivelvollisuus, työelämä, eläkeikä ja vanhuus. On aika, jolloin pitäisi pyrkiä ja saavuttaa, ehtiä ja yltää. On aika, jolloin on viisasta ymmärtää luopua, sillä veräjät suljetaan, väistämättä. Joskus ne suljetaan kysymättä, asianomaista kuulematta.

Vanha hirsi palvelee niin kauan kuin jaksaa. Se saa pintaansa hopeaa, se haalistuu ajan merkkien edetessä. Sillä on tehtävä, voimien ja kykyjen mukainen, sen se saa tehdä valmiiksi.