Viimeiset ja ensimmäiset

Viimeisinä aamuina lojuin vuoteella ja katselin lehdetöntä saarnipuuta. Se istutettiin pihaan pienenä taimena silloin, kun lapset olivat pieniä. Aluksi puita oli kaksi, sitten toinen niistä joutui väistymään putkiremontin takia.

Saarni ehti kasvaa suureksi puuksi, lapset aikuistuivat, talo puun varjossa jäi väljäksi. Kukaan ei enää ole juossut kuratossuilla olohuoneen läpi atriumpihalle, hiekkalaatikkoa ei ole ollut vuosiin. Ne tuuliset kesäpäivät, jolloin jokainen pyykkinaru oli aina täynnä, ovat muistoja.

Kun lääke oli vienyt  pahimman terän kivulta, nousen ja alan valmistella muuttoa. Aika vähän saan aikaan, enimmän vaivan joutuu näkemään talon isäntä. Pakkaamista, pakkaamista säilytykseen, roskistamista, kierrätyslaatikon täyttämistä, kantamista, kaatopaikkakäyntejä. Autolla, kärryllä, Tarvontien ruuhkissa, kaupungin liikenteessä. Huomaan olevani toivottoman lyhyt: ylimmälle hyllylle ei ilman apua ylletä. Olenko minä aina ollut tämän pituinen?

Ja sittenkin: muuttoauto tulee ajallaan, kaikki mööpelit, nyytit ja nyssäkät mahtuvat kuin mahtuvatkin mukaan, lopuksi mööpelit. Uudella ovella kuorma puretaan ja ensimmäisinä pääsevät uuteen kotiin sohva ja kumppanit. Muutto on totta, vaikka olenkin pelkkä turha statisti ja riesa tehokkaiden miesten nostaessa, kantaessa, kuormatessa. Ovat ne tätä ennenkin tehneet, mikään ei hämmennä tai hätkähdytä.

Ensimmäisenä iltana en tahdo saada unta. Uudet ikkunat, uudet maisemat. Ei enää yhtä ainoaa puuta, kokonainen metsän raja omakotialueen takana.

Kattoa pyyhkivät valokeilat, kauempana olevien katujen liikenteen kajastukset. Junat pohjoiseen ja pohjoisesta, niidenkin liikkeen opin erottamaan. Samanlaisia valoja katselin lapsuudenkodissani. Kun alakerrassa vietettiin juhlia, myöhäisen illan taksit ja muut autot kiersivät pihatien ja valot osuivat ikkunaani.

Aamun hämärää valaisevat talojen ja katujen valot. Parvekkeen puolella yöllinen sade on pysähtynyt laseihin, pisaroiden verho kimmeltää vielä auringossa.

Tavarat hakevat vielä luontevaa säilytyspaikkaansa, ikkunaverhoja puuttuu, taulujen ripustaminen ei onnistu ilman poravasaraa, matot ovat miten sattuu. Melkein kaikki tavarat ovat löytyneet, mutta kaikkea ei vielä ole purettu. Ei vielä mitään, millä olisi näyttöarvoa. Tyypillistä vai tyylitöntä?

Katselen pilviä, lepuutan jalkaa ja alan uskoa, että koti tästä tulee.

Eräänä päivänä.

Uusia alkuja, puhtaalta pöydältä

Talvi on kääntänyt uuden, puhtaan sivun. Valkoista lunta, raikasta pakkasta. Metsän laita lumisen lakeuden toisella puolella on lähes mustavalkoinen: tummat havupuut ja valkoiset huurrekoivut tavoittavat harmaata taivasta. Jokainen oksa ja pieninkin risu on saanut valkoisen peitteen, pakkanen on tarkka ja tunnollinen värittäjä.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä. Hengittää valkoista raikkautta, tuulettaa sielua, nostaa sykettä. Mieli puhdistuu ja olo kohenee.

Elämä kääntää uuden sivun näkyviin, tulee uusia sävyjä, uusia tunteita. Lapsi muuttaa pois kotipesän läheltä, kaupunkiin. Aikuisen elämään.

Kun saattelin lapsia rippileirille, kielikurssille, reppumatkalle ja maailmalle, ymmärsin lopultakin täydellisesti, miksi oma äitini oli itkenyt lastaan maailmalle saattaessaan. Tiesin vihdoin, millaiset pelot ja aavistukset kiersivät sydänalassa. Oivalsin myös, miten järki ja tunne olivat haastaneet toisiaan – onhan se hyvä, että – niin, mutta jos… Luottamus punnitaan käännekohdissa, rajapinnoilla.

Jokainen matka muuttaa matkaajaa eikä maailmalta kukaan koskaan tule täsmälleen samanlaisena takaisin. Jos tulisi, ei matkalle olisi edes kannattanut lähteä.

Muutto on matka ja muuton jälkeen palikat ovat uudessa järjestyksessä. Pöytä pitää tyhjentää ja järjestää uudelleen, konkreettisesti ja allegorisesti. Jokainen muutos on mahdollisuus.

Onnea matkaan!

Terveisin Liisa

Luminen latu ei ole tältä talvelta. Mutta luotettavien tietojen mukaan tähänkin maisemaan on jo avattu uusi latu. Puhtaalle lumelle.