Vähäiset veljemme

Mies kulkee kylänraitilla. Askel ja ryhti ovat tutut. Mies kulkee, niin kuin on kulkenut joka päivä. Välillä hiljaa, välillä mielipiteensä meille ääneen kertoen. Sitkeä sissi, keskellä ankaraa elämää. Saatat jopa tunnistaa hänet tai jonkun hänen kohtalotovereistaan, sillä ne vahvimmat eivät aina säily kokonaan ehjinä.  

Oleellista ei ole, kuka hän on. Oleellista on, että tämäkin veljemme on osa yhteisöä. Me kiusaannumme joskus ankarista sanoista ja suutumme häiritsevän äänekkäästä olemuksesta. Me tunnemme sääliä ja myötätuntoa, mutta emme oikein tiedä, miten pitäisi toimia. Ja kaiken aikaa tämä vähäinen veljemme sinnittelee, kulkee tietään. Hyvinä hetkinään hän on hieno, isänmaallinen ihminen, joka osaa arvostaa elämän aarteita. Jonakin päivänä hän tulee ja puhumme tärkeitä, joskus luottamuksellisia, sitten on taas pitkä jono toisenlaisia päiviä ja ajatuksia.

Kun olin pieni tyttö, minulla oli Tammen kultaisia kirjoja. Siinä, jonka nimi oli Onnellinen perhe, esiteltiin nelihenkinen perhe, isä, äiti, poika ja tyttö. He asuivat kauniissa ja tilavassa talossa ja viikonlopun vapaa-aikaansa he viettivät auringossa,  meren rannalla. He ajoivat sinne autolla, levittivät huopansa tyrskyjen lähelle ja ihanan päivän jälkeen perhe ajoi kotiin eikä hymy ikinä väistynyt heidän kasvoiltaan.

Minä olin vaatimattoman perheen ainoa lapsi, meillä ei ollut lapsuusvuosinani ollut autoa eikä minulla isoa veljeä, vaikka se olisi ollut toiveeni. Ollapa isoveli! Kovin moni muukaan asia ei mennyt niin kuin kuvakirjassa.

Kuvakirja oli peili, johon toisinaan vertasin elämääni. Eihän meidän hyvä ja rakastava perheemme siinä vertailussa pärjännyt. Mutta ensin piti aikuistua, että ymmärsin, miten hyvä meillä oli. Sain monta hyvää evästä elämään, monta kuvakirjaakin, miksi pysähdyin yhteen ainoaan?

Vähäinen veljemme on peili, meille aikuisille. Katsomme häntä ja jos uskallamme katsoa, näemme omat ennakkoluulomme, omat pelkomme ja sen, kuinka kaukana toisen ihmisen todellisuudesta voi olla.

Yhteisö huolehtii hänestä karulla tavallaan. Hänelle ei tehdä pahaa. Hänen taustansa ja vaiheensa tunnetaan. Hänellä on paikkansa, ja jos avun tarve on todellinen, apua myös järjestyy. Veljeä ei jätetä, mutta kovaa tietä hän joutuu usein kulkemaan, yksin. Elämä ei muistuta kuvakirjaa, mutta elämää se silti on.

Vähäisiä veljiä on vaeltanut rajan yli maahan. Emme tunne heidän taustojaan, emme tiedä juuri mitään heidän motiiveistaan. Väsyneet, yksinäiset, ankarien vaiheiden ja koti-ikävän riivaamat miehet. Sopeutuminen on alkamassa eikä taida olla realistista odottaa, että ongelmalle saataisiin nopea ratkaisu.

Maahanmuuttajat puhuvat kieltä, jota emme ymmärrä. Heidän vaiheistaan me emme tiedä mitään emmekä me aina edes osaa kysyä oikeita kysymyksiä. Ajatusmaailma on erilainen, ulkoasu ja piirteet poikkeavat. Millaiseen kuvaan todellisuudesta he meidän elämäämme ovat peilanneet?

Maahanmuuttajilla on oikeus saada apua, mutta mitään kestävää ei synny, jos ihmisen on jatkuvasti elettävä kokonaan riippuvaisena toisen avusta. On ehkä helpompi ottaa vastaan pienokainen ja äiti, heidän kanssaan me osaamme. Mutta pieni lapsikin haluaa nousta omille jaloilleen, päättää itse menemisistään, miksi ei siis aikuinen. Uhma, tahto ja itsenäisyys on selviytymisen edellytys.

Kuinka nämä veljet selviytyvät tässä maassa, joka voi olla tylyn ankara omilleenkin, joskus tahtomattaankin? Osaavatko he tulkita oikein täkäläisten juron tavan olla lähellä? Pelottaako heitä se, joka meidän sielujamme lääkitsee: rauha, yksinäisyys ja hiljaisuus?

Löytävätkö nämä kulkijat oman polkunsa? Kuinka he jaksavat kohdata ennakkoluulot, joista osa toki on perusteltuja ja aiheellisia, mutta iso osa pelkkää verhottua pelkoa. Me epäilemme, he epäilevät ja hiljaisuus ja etäisyys kasvavat.  

Rakkaudesta, rajoista, rohkeudesta

Ensimmäinen kappale, eläimistä

Tunnistin kivun, kun luin kuvauksen rakkaan lemmikin hiipumisesta. Olenhan itsekin tuon kivun tuntenut – ei samaa, mutta samanlaisen.

Lemmikki tulee taloon pienenä, suloisena karvapallona, kasvaa tavoille, kiintyy laumaan ja oppii luottamaan. Jokainen pieni ystävä on omansa, jokainen suhde samoin. Täynnä kiintymystä ja joskus melkein palvovaa rakkautta. Tulkitsemme sen pyyteettömyydeksi, ehkä aivan oikeinkin.

Lemmikin aika on lyhyempi kuin ihmisen. Jäähyväiset tulevat aina liian pian.

Sitoutuminen vaatii siksi rohkeutta. Eräänä päivänä, joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, on uskallettava luovuttaa.

Viisas tietää, että aika on rajallinen ja oivaltaa, että väistämätön on ajallaan hyväksyttävä. Mutta ennen sitä taipaleella on niin monta hyvää rastia, vastuun ottamiseen kasvattavaa, lämmintä ja hellää hetkeä, yhdessäoloa, välittämisen kokemusta, että leikkiin lähteminen on hyvä valinta. Rakkauden riskiarvioissa rakkaus lemmikkiin saa kaikki plussapisteet.  

Välikappale, luonnonvoimista

Suurten merien rannikoilla elämää säätää vuorovesi, vuoksi ja luode. Kun vesi nousee, pinta- ja pohjavedet syöksyvät kohti rannikkoa. Uimari liikkuu turvallisemmilla vesillä, sillä jos voimat loppuvat, nousuveden vesimassat työntävät kohti rantaa.

Laskuveden aikaan pintavesi saattaa nopeasti katsoen näyttää siltä, kuin se liikkuisi kohti rantaa, mutta pohjavirta vie ulapalle, voimakkaana ja arvaamattomana. Uimaan ei ole hyvä mennä, sillä virtaus voi viedä mukanaan. Vesi paljastaa meren pohjaa ja näyttää harvinaiset aarteet – mutta myös kaiken sen, minkä joku on halunnut kätkeä.

Toinen kappale, lähimmäisistä

Turvapaikanhakijat, maahanmuuttajat, pakolaiset, evakot, seikkailijat. Rajojen yli tulvivalla ihmiskansalla on monta nimeä ja lajia. Nimillä luokitellaan, kategorisoidaan, ärsytetään, liennytetään – tavoitteesta ja taustasta riippuen. Toistaiseksi useimmat nimet ovat olleet suomenkielisiä: voi olla, että ne eivät siirry muihin kieliin täsmälleen samansisältöisinä. Onneksi?

Ensin näkyvä kerros on kuin laskuveden pinta,  yksiselitteinen: viluisia, väsyneitä, reissussa nuhjaantuneita. Lähimmäisiä, joilla on hätä. Onko virran alla pohjavirta, joka viekin jollekin tuntemattomalle ulapalle, ankariin tuuliin?

Turvapaikanhakijaa ei voi ottaa lemmikiksi, luottaa siihen, että kulttuurit kohtaavat sopuisasti ja tulokas sopeutuu laumaan mukisematta. Turvapaikanhakija on aikuinen ihminen, jolla on jo oma kulttuurinsa, tapansa, perheensä. Sielu voi olla rikki, sydän lyö vielä kauan toisen maailman tahtiin.

Millainen on se rakkaus, jonka kohde on tuntematon lähimmäinen, joka tulee lähelle, paljaana, pelokkaana, epäluuloisena, pettyneenä? Lähimmäisenrakkaus, humaani asenne. Ellei rakkaus, niin ainakin rehellinen yritys oppia rakastamaan tai ainakin elämään sovussa rinnakkain.

Ehkä on hyväksyttävä sekin, että lähimmäisenrakkaudelle ei heti voi odottaa vastarakkautta. Tuskin kaikki edes haluavat ottaa meidän positiivisiksi tarkoitettuja ajatuksiamme ja tekojamme vastaan. Mutta isäntämaan kansalaisella tuskin on muuta vaihtoehtoa kuin lähimmäisenrakkaus. Silti: siihen saa sisältyä lujuutta ja rajojen asettamista.

Yhteen sopeutuminen on kuin vuorovesi, joka vuoroin peittää eroavaisuuksia, vuoroin tekee kipeitä paljastuksia. Pinnan alla voi olla terävä kivi, iholla vihlova meduusa. Jonakin päivänä voi olla parasta tunnustaa tosiasiat, kipeät.

Lähimmäisenrakkaus edellyttää rohkeutta. Kaikilta. 

Lopuksi pieni runo 

Syksy on matka ja mahdollisuus 

Tummuvat illat, yön hiljaisuus.

Sytytän kynttilän, lyhtyni valon

Taivaiset tähdet turvana talon. 

Myrskyjen, tuulien maailmassa

Lämmössä, suojassa kotoisassa

Kuuntelen tarinaa muukalaisen

Koskettaa sielua lähimmäinen. 

Jos olisin ...

Kesätyöpaikassa valmistettiin knöödeleitä. Kuorittiin perunoita, raastettiin, kuivattiin raastetta, tehtiin taikinaa, kypsennettiin kuumassa vedessä. Katselin touhua, osallistuin, mutta kesti, ennen kuin ymmärsin ja hahmotin koko prosessin ja tiesin, mitä oikein oli tekeillä. Maistuivat, erilaisilta, vähitellen paremmilta.

Myöhemmin tapasin ulkomaalaisen harjoittelijapojan, joka vietti kesää Suomessa. Hän hämmästeli ruokiamme, sitä, kuinka suomalaiset vain keittävät perunansa, eivät valmistaneet niistä mitään sen erikoisempaa.

Jos olisin vieras ja ensimmäistä kertaa maailmalla, osaisinko asettua pöytään ja luontevasti maistaa kaikkea, mitä tarjolla on? Osaisinko kiittää tai kysyä?

   

Korvatulehdus iski ärhäkkänä. Sinnittelin, kunnes terveysasema avautui. Hoitaja toivotti tervetulleeksi ja pyysi tulemaan hiukan etuajassa.

Aikaa tarvittiin, sillä ennen kuin pääsin lääkärin puheille, oli selvitettävä, kuka maksaisi lääkärikäyntini kulut. Minähän olin ulkopaikkakuntalainen, toisilla säännöillä liikenteessä. Pääsin lääkärin puheille, sain reseptin ja apteekista lääkkeet. Puoli tuntia vastaanotolta palaamisen jälkeen alkoi jo tuntua helpommalta.

Jos olisin ollut pakolainen, kuinka minun olisi käynyt? Ei Kelakorttia eikä tietoa siitä, kuka maksaa ja mitä maksaa ja missä. Kuinka kauan siihen olisi mennyt? 

Ulkomaalainen ystäväni oli ostanut kaupasta pakkauksen, jonka arveli sisältävän kaurahiutaleita. Keittämisyrityksistä huolimatta ei tuloksena ollut pehmeää puuroa, jyvät kolisivat kattilassa. Tutkimme ostoksen, tattaria, ja marssimme kauppaan. Tällä kertaa saatiin kaurahiutaleita ja pian puuroakin.

Jos ystäväni olisi tullut maahan yksinään, kielitaidottomana, ilman paikallista kaveria, pakolaisena? Yksi turhaan ostettu tattaripakkaus ei kaada koulutetun asiantuntijan taloutta, mutta jos kaikki säästöt olisivat huvenneet matkaan eikä uusista euroista olisi ollut takeita?

Vanha nainen pukeutui aina huolellisesti, jos lähti kaupungille tai jonnekin pitemmälle. Siistit alusvaatteet, puhdas pusero, parempi hame. ’Jos minä vaikka pyörryn siellä tai…’ Etteivät ajattelisi, että hän ei osaa huolehtia itsestään.

Kun jouduin selvittämään jäämistöä, hätkähdin, kuinka vähän niitä parempia alusvaatteita ja puseroita lopulta oli. Arkikäytössä olleet varusteet olivat lähes loppuun hiutuneet, moitteettoman puhtaat, mutta kuluneet.

Jos olisin pakolainen, jos osaisin lukea ne mielipiteet, joissa arvostellaan maahantulijoita ulkoasun vuoksi…