Talvi, vanha tuttu

Kiva kun kävit! Tule pian taas! Älä nyt taas lähde! 

 

Lumi hupenee ja tuuli on viskonut ne jonnekin, sade on kalvanut hangen lähes olemattomiin. Pihapolku on jäinen ja liukas, eihän tämän näin pitänyt mennä. Tumma maa tulee esiin. 

 

Aamulla havahdun sateeseen. Sade on vettä, välillä räntää, sitten taas vesiräntää. 

Talvi, tämä on sinun aikaasi! Käytä aikasi, se on nyt! 

Talvi ei ole kirkkaiden, värikkäiden kukkien aikaa. Talven kukat ovat törröttäjiä, kuolleita kukkia. Ne kohoavat valkoisesta maasta tummina, graafisina muotoina. Ne keräävät lunta päälleen, pukeutuvat talvihattuihin. Ne jäävät lumen pintaan lepäämään niin kuin vanha, arvokas nimikirjoitus. Kuivunut oksa saa somisteekseen lumen kuvioita ja varjostuksia.  Talven kukat ovat lumikukkia ja jääkukkia ja nyt kaikista niistä näyttää olevan pulaa. 

 

Jäälle kerääntyy tasainen kerros valkoista, laduntekijä tekee sinne väylän suksien kulkea. Hiihtäminen on tasaista, rauhallista liikettä eteenpäin, samalla ehtii katsoa rannan muodot ja hahmot. 

Seuraavana päivänä tuuli on järjestellyt lumen uusiin muotoihin, suoja ja pakkanen tehneet uusia muotoja, hangen lomassa on jäänharmaita laikkuja, vettä, joka vetää suksenpohjan jäähän. Älä luule, että talvi olisi nöyrä palvelija ja mahdollistaja, se on parhaimmillaankin oikukas ja omapäinen. 

Kylän laidalla maailma on valkoinen, harmaa ja hetkittäin musta. Vanha mökki erottuu lumisen kattonsa muodostaman valkoisen neliön ansiosta, muut värit hiipuvat pakkaseen. 

 

Ladon patinoitunut ovi on kuin Mark Rothkon maalaus keskellä talven valkoista galleriaa. Maalari on seisonut tässä, samassa paikassa kuin katsojakin ja antanut intohimoisen värin imeytyä sieluunsa ja puun pintaan. 

 

Talvi, älä karkaa minnekään. Vielä. 

Talvi, joko se nyt oli?

Otetaan yksi kupillinen kiehuvan kuumaa vettä ja aivan tavallinen pakkaspäivä. Mitä kuumempaa vesi ja mitä kylmempää pakkanen, sitä parempi. Kannetaan kuppi pihalle ja heitetään vesi ilmaan. Tuloksena on höyrypilvi, joka hitaasti laskeutuu ja vähitellen palaa entiseen olomuotoonsa, mikä se sitten onkaan ollut. Kokeen voi toistaa niin monta kertaa kuin haluaa. Siis jos ilma on riittävän kylmä. Ei siitä niin kauan ole, kun vielä oli…

Pakkanen, talvi, missä sinä luuraat? 

Kävimme etsimässä talvea Lapistakin, siellä sitä oli jonkin verran enemmän jäljellä. Lumen niukkuutta valittelivat, puoli metriä on metrisiin hankiin tottuneelle vähän. Puoli metriä on ollut vaihteleviin lumioloihin tottuneessa etelässä paljon. 

Lumen määrä on siis suhteellisen suhteellinen käsite. Latujen rakentaja manailee materiaalin puutetta, jyrkät laskut on ollut tapana loiventaa sopivalla lumikerroksella, nyt se ei aina ole onnistunut. 

Järvet ovat jäätyneet koko maassa, mutta melkein kaikkialla varoitellaan pilkkimiehiä ja muita jääurheilijoita siitä, että teräsjään päällä voi olla kerros vettä tai sohjoa. Vettä siis molemmin puolin jääkantta – kuulostaa epävarmalta. Pohjoisesta etelään ajaessa huomasi, miten järvien pinnat – elleivät ihan lainehtineet, niin kuitenkin, olivat veden peittämiä. 

Rinneravintolassa odotellaan toiveikkaina kevätkelejä. 

Etelän hanget ovat huvenneet vauhdilla. Niiden alla vaanii liukas jäinen kaljama, joka auringon lämmittäessä pintaa syö kaiken päivän aikana ripotellun hiekoitushiekan sisäänsä. Älkää ihmetelkö, että mummi töpöttelee pienin askelin. Lapin lumisilla teillä saattoi askeltaa hieman rennommin. 

Aurinko lämmittää ja olen jo kuivannut kesään ensimmäisen lakanapyykin ulkosalla. Ihan sataprosenttisen kuivaa en saanut, mutta sataprosenttisen raikasta. Kevättuuli osaa asiansa. 

Kevät hiipii maisemaan, sulattaa pälviä ja pyyhkii lumet puiden oksilta. Talvi tulee varmaan vielä takaisin, mutta onko se takatalvi vai talvisen sään ryhtiliike? 

Kevät, siihen on alettava asennoitua…

Mumminmökin maisemassa

KIrjosiepon kesämökillä on hiljaista.

Pakkanen tekee kuvaan sinistä. Sirkun omenapuukin sinistyy. 

Talviaurinko komistaa Niemennummen hongistot. 

Kuvaajan jalanjälki näkyy.

Levolliset siniset varjot. 

Talventörröttäjä työssään.  

Tykkäätkö tykyistä? 

Asuuko pikkunäreen alla peikko?

Tässä lähellä oli ennen Krässämänty, jota Paavo varjeli. Teilläkin on historiansa. 

Pähkinäpensaiden pitsikudos. 

Illalla katuvalo leikki pihapuiden oksilla. 

Harmaata, valkoista, sinistä

Suksi luisti tänään aivan fantastisen hyvin.

Ainoa pieni ongelma oli, että suksi ei ollut kiinni siteessä eikä monossa, ihanan vapaana ja irtonaisena se liukui kohti ojaa ja melkein nauroi mennessään.

Otin toisenkin suksen irti, metsästin tai kalastin sauvojen avulla irtosuksen koppuraksi jäätyneen ladunvarren notkelmasta. Sitten huomasin, että toinenkin hiihtoväline oli karkuteillä. Sama hooponnäköinen operaatio uudelleen ja vihdoin minulla oli sujuvat sukset jalassa.

En uskaltanut katsoa, katsoiko kukaan.

Lähdin liukumaan ja hetken kaikki sujui. Sitten suksi töksähti roskiin latu-uran pohjalla, sitten taas. Hiekkaa, neulasia, männynkaarnaa, oksanpätkiä. Luonnontuotteita. Latu oli jäinen, kuin lasia, liukas ja latu-urien välissä oleva luistelualue oli saanut pinnalleen jäisen kamanan. Luistelin, liu’uttelin, töpsöttelin ja olin hiihtävinäni pari kilometriä kunnes kaappasin hiihtimet kainaloon ja kävelin takaisin autolle. 

Talven tavoitteeseen en ehkä pääse. Muutama kilometri voi jäädä vaille. Lupaan yrittää – jos latua vielä löytyy. Jos tämä talvi oli tässä, hyvä niin. Syksyyn mennessä sekä ketutus että laskuri on nollattu.

Hiihtovauhtini on ajoittain kävelyvauhtia, Kristalle tai Iivolle en pärjää. Enkä kai kovin hyvin Pekalle tai Antillekaan. Kuvaajille, jotka liikkuvat luonnossa ja ikuistavat valoja ja varjoja. Jospa joskus onnistuisi saamaan yhtä hyvän otoksen. Enkä edes tiedä, miten miehet lumella liikkuvat…  Kuvaan, kuvaan, ehkä seuraava tai sitä seuraava otos. Ammattilaisvälineet eivät anorakin taskuun mahtuisi, ajatus, jolla lohdutan itseäni.

Talven kaari alkaa joulun alla kaamoksen keskeltä. Alkukauden lumitilanne on arvoitus, joka tänä vuonna ratkesi onnellisesti. Latuja oli pohjoisen puolella reilusti ja hyvin huollettuina jo ennen joulukuuta.

Kun vuosi vaihtuu, aurinko alkaa vallata takaisin sitä, minkä kaamos vei. Päivät pitenevät, minuutteja kerrallaan, sitten vauhdikkaammin.  Kolme tuntia valoisaa aikaa on paljon vähemmän kuin neljä. Aurinko ei lämmitä eikä sulata huurretta, kulkija kuuntelee hiljaisuutta ja valkoisuutta.

Helmikuussa alkaa lumi riittää etelässäkin ja kotijärven jääkuori on vihdoin luja. Saa liukua, laskea, lykkiä ja lonksutella menemään. Tuuli karistaa huurteet ja lumet puista, aurinko heittää hangelle varjot kuin raikkaan räsymaton ja timantit alkavat hohtaa.

Latujen väki palaa reiteilleen. Lumen pinta on täynnä jälkiä, sirompia kuin ne, joita me jätämme. Kokeneet tunturisudet kaiken kokeneissa pusakoissaan, nuoret ja rohkeat, rupatteluun suostuvat isännät ja emännät.

Kevään mittaan luisto paranee, kunnes riistäytyy lapasesta kokonaan. Lopulta suksi töksähtää ensimmäiseen roskaan ladulla. Kevään merkki sekin, mutta kun ei vielä malttaisi.

Harmaata, valkoista, sinistä – hopeaa on talven maa. 

Pakkasen puhetta

Puhutaan ilmastosta. Sen muuttumisesta ja vaihtelevista säistä. Arvioidaan syitä, tunnetaan seuraukset.

Alakoulussa, kauan sitten, laulettiin talvihallasta ja kuuraparrasta. Laulettiin niin, että koulutalon ikkunat helisivät.

Laulavatkohan ne vielä?

Rati riti ralla, tuli talvihalla.

Kuuraparta, tuiskutukka, lumiviitta, harmaasukka.

Rati riti ralla, semmoinen on halla.

Tuntuu kuin talvi olisi enää vain pohjoisen luonnon ominaisuus. Napapiirin tuolla puolen on vielä lunta. Etelän talvi tulee myöhemmin, jos tulee. Maa on pitkään musta ja rapainen. Pitkä synkkä syksy imee kaiken valon syövereihinsä, salpaa hengityksen eikä pimeys ota hellittääkseen.

Pohjoinen talvi on lempeän pimeä, pehmeän sininen. Yöntummaa maisemaa vartioivat lumen peittämät puut.

Rati riti ralla, mistä tuli halla?

Tuolta Pohjan tunturilta, Lapin lasten laitumilta.
Rati riti ralla, sieltä tuli halla.

Talvesta on tullut lomakohde, aivan niin kuin auringostakin. Pakataan varusteet ja otetaan mukaan matkatarpeet, suunnistetaan pohjoiseen. Lakataan arvuuttelemasta kelejä ja lumipeitteen paksuutta, lähdetään sinne, missä talvi vielä viihtyy.

Sinne, missä lumi on vielä lunta. Kun sauva osuu hankeen, se vastaa tutulla narskahduksella.

Neljä vuodenaikaa – eikö niiden pitänyt olla jokaisen ulottuvilla? 

Rati riti ralla, mitä teki halla?

Puhui metsät puhtahiksi, jäät ja järvet kantaviksi.
Rati riti ralla, sitä teki halla.

Puhdas valkoinen maailma, raikas tuuli, joka puhdistaa sielua myöten. Luistava latu suksen alla, sujuva matka tuttujen puiden luokse, läpi tuulisen suon, ylös kinkamaa, alas laaksoon, ylös pitkää vastaista, palkintona pitkä, liukuva lasku takaisin majapaikkaan, kun aurinko on painumassa puiden taakse.

Tuuliset pyrypäivät, kun latu ei anna askeltakaan anteeksi, kun tuuli kiusaa kulkijaa, pyryttää väylän umpeen ja vaatii voimia senkin jälkeen, kun on jo kaiken vienyt. Jokainen sentti on hiihtämällä hiihdettävä, taisteltava.

Siniset maisemat, tuntureiden siluetit, huurteinen holvisto, korkeampi kuin katedraali.

On onni päästä suojaan, levätä, nukkua syvää talviunta seuraavaan aamuun.

Rati riti ralla, hyvin teki halla:

saapi lapset lasketella, luistella ja lauleskella.
Rati riti ralla, kiitoksia halla!

Laulavat ne vielä, mutta millaisia ovat koululaulut tämän ajan lapsilla?

Puhutaanko niille vielä hallasta ja pakkasesta?

Laulun sanat Maija Konttinen (1873-1949) Kansansävelmä